Vaikka heidän työnsä oli merkittävä, kotimaisessa sotakirjallisuudessa lääkintämiehiä ei ole juuri käsitelty.

Hänninen oli itse yrittänyt saada teosta painettua 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, mutta ei saanut kustantajia innostumaan.

Toisin kuin nykyään 40 vuotta sodan jälkeen riitti tarjontaa veteraanien sotamuistoja käsittelevistä kirjoista. Nyt Reijo Hännisen poika Harri on viimeistellyt isänsä muistiinpanoista kirjan.

ETULINJAN LÄÄKINTÄMIES kertoo Hämeen ratsurykmentin ensimmäisen eskadroonan vaiheista jatkosodassa.

Toisen maailmansodan aikana suomalainen ratsuväki ei enää lähtenyt rynnäkköön hevosen selässä, vaikka ratsuja joukkojen siirtoihin käytettiin.

Ilman hevosiakin ratsuväki oli yhä iskujoukko, joka lähetettiin usein avuksi pahimpiin paikkoihin.

Sodankäynnissä hyökkäys on usein eniten tappioita tuottava taistelumuoto. Taistelutilanne on lähes poikkeuksetta sekava.

Haavoittuneet pitää saada nopeasti sidottua ja toimitettua joukkosidontapaikalle. Lääkintämiehen tehtävä oli vaarallinen ja myös fyysisesti ja henkisesti uuvuttava. Vihollinen ei yleensä punaisen ristin merkeistä piitannut.

Aseeseenkin joutui usein tarttumaan itseä ja muita puolustaakseen.

KIRJAN lehdiltä käy hyvin ilmi jatkosodan alun hyökkäysvaiheen kovat tappiot.

Suuret menetykset kärsittiin myös kesällä 1944 Kannaksella ja Ilomantsissa käytyjen torjuntataistelujen aikana, jossa vastassa oli sekä miesluvultaan että aseistukseltaan ylivoimainen vihollinen.

Sodan alkuvaiheessa Hänninen piti itseään kuolemattomana. Kun vapaaehtoisia tarvittiin, hän oli ensimmäisenä käytettävissä.

Asemasodan aikana mies rauhoittui ja purki tarmoaan kuntoiluun. Myös runoja tuli kirjoitettua.

Kesän 1944 tulihelvetissä sota muuttui myös Hänniselle selviytymistarinaksi. Vaaranpaikkoihin ei enää hakeuduttu, kun niihin pakostakin joutui. Hengissä selviäminen oli monesti hiuskarvan varassa.

Suurimman vaaran hetkellä kädet menivät ristiin ja ylöspäin lähti avunpyyntö. Sodan edetessä päiväkirjan lehdille muuttui myös termi, millä Hänninen kutsui vihollista: alunkuun ryssäksi, lopuksi venäläiseksi.

HÄNNINEN kuului pojan loppusanojen mukaan niihin veteraaneihin, jotka eivät kertoneet läheisilleen sotamuistoja. Jos kysyi piirongin päällä pölyttyvien mitalien alkuperää, isä kertoi saaneensa ne sodassa.

Tapa jakaa muistot jälkipolville oli eläkkeelle jäämisen aikoihin puhtaaksi kirjoitetut päiväkirjat, jotka nyt viimein ovat kaikkien luettavissa. Pojan mukaan isälle oli sodan ruotimisen sijaan tärkeämpää perustaa perhe, tehdä työnsä hyvin ja liikkua luonnossa.

Se, että kaikki veteraanit eivät puhuneet perheelleen sodasta, ei välttämättä ollut merkki traumoista, kuten usein ajatellaan.

Ne, jotka olivat sodan oikeasti kokeneet, ymmärsivät rauhan ja tavallisen arjen merkityksen ja halusivat nauttia siitä.