Kuten sittemmin tiedämme, ei Saijonmaan ääni oikein tuntunut mahtuvan edes Suomeen.

Nousu hetkeksi kreikkalaisen, maansa sotilasdiktatuuria musiikillaan vastustaneen Mikis Theodorakíksen maailmankiertueelle ja taiteilijakaksikon sitä seurannut elämänmittainen ystävyys on tietysti tarinan tunnetuin luku.

Kotimaata kiiltoisampi tähteys naapurimaa Ruotsissa ehkä se toinen.

Puoluepoliittisessa leirissään järkkymättömän Chydeniuksen lähettämät kirjelmät omaa vastaavaa kantaansa lukitsemattomalle Saijonmaalle ovat toki hyvin ominaisia joukkonsa valitsemista ennen muuta peräänkuuluttaneelle ajalle, mutta myös varsin isällisesti ojentavia ja takaisin kotiin kutsuvia.

IKÄVÄ KYLLÄ 2024 kuollut Chydenius ei ole enää sanankäänteitään valaisemassa, mikä tässä kohtaa vain korostaa nykyisten yksilökeskeisten julkkisdokkareiden peruslinjaa.

Takavuosien näkemykselliset väännöt tuppaavat jäämään taustoiltaan hieman yksipuolisiksi, kohdehenkilön kokemusta korostaen.

Tallin dokumentissa on silti kerronnallista voimaa. Se käy läpi Mikkelissä 1944 syntyneen Saijonmaan vaiheet suunnilleen kronologisesti, mutta tekee silti aika ajoin temaattisia hyppyjä eteen ja taakse välttyen näin kaavamaisuudelta.

Vuoden 1971 Mikkelin rapu- ja muikkupäiviltä, joilta lotat lähtivät lavalle noussutta Saijonmaata mielenosoituksellisesti pakoon, palataan pian nuoren Arjan mökkiradiosta kuuntelemaan Kuuban ohjuskriisin uutisointiin.

Keskiöön nousee näin Saijonmaan lähtöjään palavasieluinen ote omaan estraditaiteilijuuteensa, mikä näkyy yhä kirkkaana kaikessa hänen pienessä, satunnaisessa tekemisessäänkin.

Kieltämättä Suomessa Saijonmaa on ollut suurten ikäluokkien vaalima instituutio, jonka merkitys, myönnettäköön, on ollut hieman abstrakti kaltaiselleni, joka kasvoi hänen jo vaikuttaessaan näkyvämmin lähimonarkiassamme.

Míkis Theodorákis ja Arja Saijonmaa. KUVA HUGO SUNDSTRÖM

DOKUMENTIN monipuolinen arkistomateriaali saa entistä suuremmin vakuuttumaan vähintäänkin Saijonmaan tulkinnallisesta voimasta ja lavakarismasta.

Vuosilukuja moniin pätkiin kyllä jää kaipaamaan, kun lopputeos kuitenkin sukkuloi enemmän informatiivisena kuin taiteellisena.

Tamperelaislähtöisen Tallin esikoispitkä oli koomikko ja kansanmies Jope Ruonansuusta kertova Jope ite (2023), joten ainakin diversiteettiä hänen henkilögalleriastaan nyt löytyy.

Samaan aikaan vuonna 1994, kun Ruonansuu laittoi itseään likoon saadakseen lama-Suomen porukkaa pirteämmälle tuulelle, Saijonmaa ratkoi Harry Belafonten kanssa Lähi-idän kriisiä Oslossa. Hän oli saanut Lääkärit ilman rajoja -järjestön pohjalta idean vastaavasta toimintamuodosta taiteilijoille.

Paikalle rauhansopimuksen 1-vuotisjuhlakonserttiin saatiin tilanteen silloisista vakiokasvoista PLO:n johtaja Jasser Arafat ja Israelin ulkoministeri Shimon Peres. Kuoro oli koottu israelilaisista, palestiinalaisista ja norjalaista lapsista, ja venähtäneellä väliajalla onnistuttiinkin päivittämään sopimus.

Menestynyt projekti edustaa sitä 1990-lukua, jota on jostain syystä melko vähän mediamuisteltu.

MAAILMALLISENA taiteilijana ja aktivistina Saijonmaan sisin raottuu jonkin verran.

Erityisen henkilökohtaiseksi dokumentti ei ehkä persoonallisista syistä mene. Saijonmaan elämän päämääriä ja painopisteitä määritellyt käännekohta tuntuu silti olleen 1970-luvulla diagnosoitu kohtusyöpä, joka merkitsi lapsettomuutta.

Viisaasti Talli jättää tulkinnanvaraiseksi, missä määrin Saijonmaan yksityinen murhe ja hänen varsin itsellinen ja voimakastahtoinen julkisuutensa ovat vastavoimina heijastaneet toisiaan.

Sitä, millaisia muutoksia Saijonmaan osallistuva ja antautuva laulutaide on milloinkin saanut aikaan, dokumentti ei pyri liikaa painottamaan, vaikka juuri tästä musiikillisesta puolesta se onkin kiinnostunut. Puhtaan viihteelliseen Saijonmaan repertuaariin, jota hän on etenkin Ruotsissa harjoittanut, teos ei juuri syvenny.

Ilmeisin hänen perinnössään nousee dokumentissa osuvan kiihkeästi etualalle. Se on erilaisten vapaustaisteluiden universaali, jonkinlaiseksi yleisvasemmistolaisuudeksi helposti koettava laulullinen eetos, jonka kipinää ei kovin dogmaattisin asein pystyttäisikään sammuttamaan.