1990-luvun kotimaisen elokuvan kulttuurirappiossa naamanilveilyä harjoittavat sotilasfarssit Vääpeli Körmyt olivat harvoja kassamenestyksiä ja Kinnunen niiden takuumies. Vuosituhannen lopulla kohistiin näyttelijän veroasioista. Sitten Kinnunen jotenkin katosi, vaikka jatkoi työntekoa kirkkaimpien valojen ulkopuolella.

Nyt 72-vuotias näyttelijä tekee ”paluun” Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-änkyränä perittyään paikan sairastuneelta Antti Litjalta. Rooli on Kinnusen ensimmäinen pääosa elokuvassa yli 20 vuoteen.

Tiina Lymin ohjauksessa Kinnunen väläyttää vähän nuoremmillekin sukupolville karismaa ja osaamista, joka ei ole vain vääntelyä. Litjaan ja Dome Karukosken elokuvaan (2014) verrattuna Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018) on yksinkertaisesti onnistuneempi, vähemmän karikatyyrinen ja hienosyisemmin vedoin tulkittu kuvaus maaseudun vanhan jäärän ja nuoren sukulaistytön kohtaamisesta.

Karvahattuun sonnustautunut urputtaja, maaseutupitäjän saapasjalkainen isäntä ei voi edelleenkään sietää modernin maailman humputuksia, mutta tuntuu rajoitteineenkin ”tolkun ihmiseltä”, jonka nurkkakuntainen perusnyreys ei sisällä rasismia tai toiseuden pelkoa. Mielensäpahoittajassa on ripaus maailman teknistymistä ihmettelevää Tatia, toheloinnillaan raivostuttavaa komisario Clouseauta ja jopa egoistista Uunoa, pala suomalaista miehuutta ränsistyvässä muodossa.

Karukosken elokuvassa ärsytti se, ettei kävelevälle pessimismille pantu kunnolla hanttiin. Kinnusen yrmy on Litjaa sympaattisempi ilmestys, vaikka alkaakin rakentaa itselleen arkkua vaimonsa hautajaisten jälkeen ja valmistautua omaan kuolemaansa. Pojantyttären, 17-vuotiaan Sofian tunkeutuminen pihapiiriin kiukuttaa vanhaa jäärää, jonka kovan kuoren taakse piiloutuneen sittenkin hellän ytimen Kinnunen paljastaa varsin sydämellisesti.

Näin tiukasti tuttuun hahmoon ja sen karkeisiin piirteisiin tukeutuvassa komediassa ongelmallisia ovat usein sivuhenkilöt, joissa ei ole itsessään tarpeeksi pontta. Satu Tuuli Karhu tasapainoilee ukkiaan tukevan määrätietoisen nuoren naisen, tanssivan teinin ja itkuisen tytön haavoittuvuuden välillä turhankin poukkoilevasti. Sofialla on salaisuus, jonka vanhan kansan hoksnokalla varustettu isoisä tietysti äkkää ensimmäisenä.

Jani Volasen ja Elina Knihtilän vanhemmat hösäävät paljolti omillaan ja voisivat sellaisenaan esiintyä monessa muussakin kotimaisessa komediassa. Mielensäpahoittajan pojasta on tullut isänsä kaltainen niuho, pahempikin. Urbaanin valopään elitismi kuvataan vielä säälittävämmäksi kuin peltomaisemien ikihongan vastaanhangoittelu.

Näyttelijästä ohjaaksi tällä vuosikymmenellä kuoriutuneen Tiina Lymin ohjaus käsittelee elämän kiertoa, kuoleman hyväksymistä sekä yksien ovien sulkeutumista ja toisien avautumista. Sinänsä hauskaa, että aineksista saisi myös mollivoittoisen draaman tyhjenevästä maaseudusta ja sen viimeisistä luovuttajista.