Tapio Bergholm päättää Mauno Koivisto -elämäkertansa ensimmäisen osan koukuttavasti. Koiviston vuoden 1959 linjanmuutos oli iso riski. ”Tuhoutuisiko Mauno Koiviston poliittinen tulevaisuus SDP:n ja sen vihollisten keskinäisen kaunan ristitulessa?”, Bergholm kysyy.

Antti Vuorenrinne

Tällainen lopetus lataa odotuksia jatkosta. Jännitys pysyy yllä, vaikka lukija tietää, kuinka siinä sitten kävi.

Johdannossaan ”Muuttuva Koivisto” Bergholm lupaa hakevansa Mauno Koivistosta uutta tietoa ja haastaa aikaisempia tulkintoja. Tämän lupauksen hän myös pitää. Joissakin kohdin hän haastaa jopa kohteensakin. Vaikuttaa eittämättä siltä, että syntymässä on poliittisen henkilöhistorian merkkiteos, joka tulee olemaan lajissaan pitkään ohittamaton.

Presidentti Koivisto jätti jälkeensä myös nuoruusvuosiltaan valtavan lähdeaineiston, josta Tapio Bergholm erikseen mainitsee kirjeet, päiväkirjat ja lehtikirjoitukset. Runsaudenpulasta seuraa, että aineiston läpikäynti, seulonta ja tulkinta on vaatinut tutkijalta luultavasti poikkeuksellisen ison työn.

Työ on kantanut myös hedelmää. Bergholm kiteyttää tutkimustuloksensa kirjan otsikkoon, Kiihkeä Koivisto. Nuori Mauno Koivisto osoittautuu taistelijaksi, joka päämääriinsä pyrkiessään ei välttämättä valitse helpointa reittiä. Tämä päämäärätietoinen nuori Koivisto puolustaa myös oikeaksi katsomiaan asioita tarvittaessa särmikkäästi, eikä tappionkaan hetkillä ole valmis luovuttamaan.

Bergholm pitää ongelmallisena, että Koivistoa on pidetty asevelisosialistina.

Mauno Koiviston sotatietä kuvatessaan Tapio Bergholm löytää tiettyä samankaltaisuutta siihen taisteluun, johon Koivisto osallistui sodan jälkeen – taisteluun työpaikoilla kommunisteja vastaan. Sotaan Koivisto osallistui aluksi kenttäsammutusjoukoissa mutta lopussa vapaaehtoisena pikakiväärimiehenä Lauri Törnin johtamassa komppaniassa. Hän päätyi taistelijaksi kaikkein kovimpiin paikkoihin aivan sodan lopussa. Sota oli sodittava loppuun, hän päätteli.

Bergholmin mukaan Koivisto oli vähän samaan tapaan myöhäisherännäinen lähtiessään sodan jälkeen lopulta SDP:n riveissä kamppailuun työpaikkojen herruudesta.

Bergholm pitää ongelmallisena, että Koivistoa on pidetty asevelisosialistina. Hän ei ilmeisesti ollut aseveljien liiton jäsen. Toisaalta hän kuuluu juuri niihin nuorimpien sotilaiden ikäluokkiin, joille sodan jälkeen tärkeämpää oli ammatin, asunnon ja ”lämpimien vaatteiden” hankkiminen kuin politiikan suunnanmuutos. Tähän ryhmään SDP:n aseveljien sanoma upposi.

Mauno Koivisto liittyi SDP:n jäseneksi vuonna 1947 ja välittömästi Sosialistin (vuodesta 1951 Turun Päivälehti) avustajaksi. Koiviston Puumies-nimimerkillä julkaistut kirjoitukset on usein liitetty nimenomaan sosialidemokraattien ja kommunistien sodanjälkeiseen välienselvittelyyn. Bergholmin mukaan Puumies on aihepiireiltään kuitenkin huomattavasti monipuolisempi.

Puumies avaa tutkijalle näkymän siitä, minkä sortin sosialisti nuori Koivisto oli. Puumiehen mielestä sosialismi ja suunnitelmatalous olivat käytännönläheisiä, eivät ideologisia ratkaisuja. Suunnitelmatalouden avulla saavutettaisiin sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Vapaa talous taas lisäisi eriarvoisuutta.

Neuvostoliiton ja muiden ”sosialististen” maiden järjestelmää Puumies ei pitänyt lainkaan sosialistisena vaan valtiokapitalismina. Myöhemmässä vaiheessa Puumies arvioi myös, että pelkkä tehtaiden tai muiden tuotantovälineiden valtiollistaminen ei johda sosialismiin. Kyse on silloinkin vain valtiokapitalismista. Koivisto hahmotteli 1950-luvulla eräänlaista itsehallinnollista sosialismia, johon oli saanut inspiraation muiden muassa brittiläisen C.D.H. Colen kirjoista.

Britanniaan Koivisto oli matkustanut vuonna 1950 ja Puumies ihasteli Turun Päivälehdessä brittien ”uutta ihanteellista sosialistista radikaalisuutta”.

Vuonna 1959 Mauno Koivisto tarkisti linjaansa ja etääntyi silloisesta puoluejohdosta.

Vuosi 1956 oli Mauno Koivistolle tärkeä vuosi. Väitöskirja valmistui ja herätti valtakunnallistakin huomiota. Samaan aikaan Koivistosta tuli 211 äänellä Turun kaupunginvaltuutettu. Perhe oli saanut uuden modernin asunnon Turun Patterihaasta ja perheenlisäystä odotettiin. Bergholm toteaa, että syksyllä 1956 Mauno Koivisto oli valmis astumaan kansalliseen julkisuuteen. Koivisto herätti huomiota sekä politiikan kautta että myös akateemisissa piireissä. Väitöskirjatyö antoi itsevarmuutta ja nuori Koivisto syöksyi antaumuksella myös tiedemaailman ajankohtaisiin kahinoihin.

Myöskään SDP:n 1950-luvun puoluehajaannuksessa Mauno Koivisto ei ollut mikään syrjään vetäytynyt sovunrakentaja. Hän totesi itsekin olleensa jo vuonna 1956 leskisläisen ryhmän ”pahimpia tappelupukareita”. Bergholmin mukaan Koivisto haki myös puolueriitaan ideologisia argumentteja ja korosti SDP:n ”sosialistisia kaukotavoitteita”. Bergholm luonnehtii puolueriidan Koivistoa ”vasemmistoleskisläiseksi”.

Kun Koivistot vuonna 1958 muuttivat Helsinkiin ja Mauno Koivistosta tuli seuraavan vuoden alussa Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja, hänestä tuli samalla valtakunnallisestikin SDP:n sisäpiiriläinen. Mutta samalla vuoden 1958 yöpakkaskauden jälkeen SDP oli joutumassa vuosiksi poliittisen paitsioon. Vuonna 1959 Mauno Koivisto tarkisti linjaansa ja etääntyi silloisesta puoluejohdosta. Kumppanuus Rafael Paasion kanssa muuttui läheisemmäksi. Kenties Paasion kuuluisassa telakkapuheessa (1966) oli joitakin kaikuja Mauno Koiviston 1950-luvun ihanteellisesta sosialismista.