Schaffnerin elokuvassa nimihenkilöä, syyttömänä murhasta tuomittua elinkautisvankia esittää Steve McQueen. Toksista maskuliinisuutta uhkuvaan karskiin machoon verrattuna toimintalegendan paikan nyt lunastava Charlie Hunnam on paljon pliisumpi antisankari, siloteltu lihaskimppu, jonka näyttelemisen taidoissa on treenaamisen varaa. Britin viimeistellyn ylävartalon esitteleminen tyydyttää varmaan televisiosarja Sons of Anarchyn ihailijoita, mutta tyrmässä ja pakkotyössä vietettyjen vuosien lohduttomuuteen ei sukelleta pelkkää pintaa väläyttämällä.

Uusi, edeltäjää parikymmentä minuuttia lyhyempi Papillon (2018) on outolintu, jossa ei ole suuria nimiä eikä vetoavaa draamaa. Tanskalais-ohjaaja Michael Noer käynnistää ensimmäisen englanninkielisen elokuvansa 1930-luvun alun Pariisista. Punaisen myllyn katveessa ei surra lähestyvää talouslamaa vaan pörhistellään elämänjanoisina.

Nimihenkilö on röyhkeä jalokivivaras, joka kuvataan ensin rikollista pomoaan huiputtavaksi nautiskelijaksi. Riskipeli kääntyy uhkapelaajaa vastaan, kun tämä lavastetaan alamaailman vasikan murhasta. Nyrkkitappeluja kaihtamaton vanki kärrätään muiden tuomittujen kanssa kärsimään rangaistustaan Ranskan Guyanassa sijaitsevaa pahamaineiseen vankilaan kauas sivistyksen harhasta. Vankilanjohtaja varoittaa saaren tulokkaita pakoyritysten turhuudesta ja vaarallisuudesta, mutta Papillon ei ota heristyksiä kuulevin korvin.

Kirjan ja siitä aiemmin tehdyn elokuvan keskeinen teema on kohtalotoverien jakama ystävyys, jota vankilavuodet, julma kohtelu ja vapautumisen epätodennäköisyys eivät kykene horjuttamaan. Tulevan Freddie Mercury -elokuvan tähti Rami Malek esittää nyt rikkaan väärentäjän Louis Vegan roolin, jota Schaffnerin klassikossa näyttelee Dustin Hoffman.

Fyysinen Papillon tarvitsee lukeneen Vegan rahoja pakosuunnitelmiensa toteuttamiseksi, kun taas heikon Vegan terveys on häntä leirin sadisteilta suojelevan Papillonin varassa. Puhtaan liikesuhteen hioituminen vuosien aikana inhimillistä lämpöä hehkuvaksi toveruudeksi lukeutuu alkuperäisteoksen valtteihin, mutta Noerin käsittelyssä ystävyys maistuu ohuelta ja teennäiseltä.

Itse nimihenkilö latistuu enemmän yksioikoiseksi tappelijaksi kuin tulisieluiseksi kapinalliseksi, joka ei suostu kavaltamaan kumppaniaan edes pitkän eristyksen aikana. Silmillä nähtävien olosuhteiden pitäisi tyrmätä hirvittävyydellään, mutta vangin fyysinen riutuminenkin jää puolitiehen. Toivon varmuus ei heijastu ajan suhteellisuutena vaan ulkoisten muutosten haparointina. Maskeerauksen ongelmat alleviivaavat kulttuurillista yhteentörmäystä, kun nykyajan ihmisten elkeet ja piirteet ovat esittävinään siirtomaakauden lähenevän lopun turmelusta.

Viime kädessä Papillon ei vastaa olennaiseen kysymykseen, miksi se on ylipäänsä tehty, ja mikä on uuden version tarkoitus tässä ajassa.