Erityisesti toisen maailmansodan historiaa käytetään retorisena lyömäaseena nyt, kun Venäjä valmistautuu viettämään voitonpäivää maanantaina 9. toukokuuta. Juhlapäivänä Venäjä muistelee voittoaan natsi-Saksasta ”suuressa isänmaallisessa sodassa”, joksi toista maailmansotaa Venäjällä kutsutaan.

Kremliä kannattava uutissivusto Regnum julkaisi viime kuussa päätoimittajansa Modest Kolerovin mielipidekirjoituksen, jonka mukaan Suomi on kiinnostunut Nato-jäsenyydestä, koska täällä on vallalla ”hitleriläisen” Mannerheimin henkilökultti. Kirjoituksen mukaan suomalaiset palvovat Mannerheimia, joka liittoutui natsi-Saksan kanssa ja johti hyökkäystä Neuvostoliittoon jatkosodassa.

Valikoivaan historiantulkintaan perustuu myös joissakin venäläismedioissa levitetty väite, ettei Suomella olisi juridisesti oikeutta hakea Naton jäsenyyttä, koska Neuvostoliiton kanssa vuonna 1947 solmittu Pariisin rauhansopimus kieltäisi tämän. Todellisuudessa Suomi katsoi sopimuksen enimmäkseen vanhentuneeksi jo vuonna 1990. Venäläismedioissa levitetyistä väitteistä on kertonut Ilta-Sanomat.

Osansa saa muun muassa lastenkirjailija Astrid Lindgren, joka toisen maailmansodan aikaisessa lapsuuden päiväkirjassaan sanoi huutavansa mieluummin ”Heil Hitler” lopun ikäänsä kuin päästävänsä venäläiset Ruotsiin. Dagens Nyheterin mukaan sitaatti on irrotettu historiallisesta kontekstistaan. Ruotsalaiset elivät päiväkirjamerkinnän vuonna 1940 samanaikaisesti sekä Norjan miehittäneen natsi-Saksan että Suomeen hyökänneen Neuvostoliiton pelossa.

- Kun vaihtoehtoina olivat rutto ja kolera, eli Hitlerin vai Stalinin kuolemanleirit, ei moni ruotsalainen osannut antaa suoraa vastausta. Se ei tehnyt heistä sen enempää natseja kuin kommunistejakaan, päivälehti kirjoittaa.

Tuttu taktiikka jo Neuvostoliiton ajalta

Suomea koskeva valikoivaan ja värittävään historiantulkintaan perustuva disinformaatio tulee lisääntymään Venäjällä mahdollisen Nato-jäsenyyden hakemusprosessin aikana, arvioi Aleksanteri-instituutin apulaisprofessori Katri Pynnöniemi, joka hoitaa Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun yhteistä Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimuksen Mannerheim-professuuria.

- Kyllä tällaista varmaan tulee lisää, sillä sitä he ovat jo pidemmän aikaa rakentaneet. Logiikka liittyy Venäjän kansalliseen tarinaan eli siihen, millaista tarinaa Venäjä rakentaa itsestään ja roolistaan maailmassa. Se puolestaan hyvin paljon liittyy toisen maailmansodan tapahtumiin.

Kuten on Venäjällä tyypillistä, kärjekkäimmät väitteet on julkaistu marginaalisemmissa julkaisuissa suurten valtiollisten medioiden sijaan. Tämä on jo maan vanha tapa.

- Se on piirre, joka oli jo neuvostoaikana. Eli julkaistaan jossain pikku lehdessä uutinen, jossa väitetään jotain salaliittoteoreettista, ja sitä kierrätetään eri reittien kautta, jolloin se pikku hiljaa kasvaa ja siitä voi tulla uskottavampi. Neuvostoaikana paljon propagandaa kierrätettiin esimerkiksi Intian lehdistön kautta, kertoo Pynnöniemi.

Kuuluisa tällainen väite kylmän sodan ajalta oli se, että 1980-luvun aids-epidemia olisi ollut Yhdysvaltain tahallaan aiheuttama. Salaliittoteorialle löytyy yhä kannatusta, vaikka myöhemmin on käynyt selväksi, että kyse oli Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n junailemasta laajasta disinformaatiokampanjasta.

Väite Yhdysvaltain kehittämästä aidsista julkaistiin alun perin KGB:n Intiassa perustamassa sanomalehdessä, joka oli suunniteltu disinformaation levitykseen Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Perätön salaliittoteoria levisi tehokkaasti muun muassa Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Disinformaatiolla useita eri kohderyhmiä

Venäjän disinformaatiota tutkiessa on hyvä eritellä toisistaan eri kohderyhmät, kertoo EU-maihin suuntautuvaa disinformaatiota Italiasta käsin seuraavan European Digital Media Observatory -hankkeen ohjelmajohtaja Lauri Tierala. Keskeisiä kohderyhmiä Suomeen liittyvässä disinformaatiossa on kolme.

- Yksi on Venäjän oma kansa, johon suunnattua viestintää edustavat tyylipuhtaasti venäläisessä mediassa viime aikoina nähdyt puheet suomalaisista natseista ja Mannerheimin perillisistä sekä ruotsalaisten leimaaminen. Se on sellaista, josta tiedetään, ettei se tule puhuttelemaan Suomessa tai Euroopassa laajoja joukkoja. Sentyyppistä viestintää on Venäjällä ollut pitkän aikaa.

Tähän viestintään Suomi ja muut Euroopan maat eivät voi juuri vaikuttaa, sillä Venäjän valtion johtama mediamaailma on pitkälti suljettu ulkopuolisilta eikä faktantarkistuksesta ole apua. Venäläisen disinformaation toinen kohde ovat suomalaiset itse, mutta tällaisesta toiminnasta Tierala ei ole huolissaan.

- Suomalaisten resilienssi (kriisinkestävyys) on kova, kaikissa medialukutaidon vertailuissa suomalaiset päätyvät kärkisijoille maailmanlaajuisesti. (Ukrainan) sodan myötä asetelma turvallisuuspolitiikan ratkaisuissa on ollut sellainen, että enemmistö on selkeä ja yhtenäisyys vahvaa. Siihen on kovin vaikea ulkopuolisen puuttua. Varmasti erinäköistä viritystä tulee, mutta en itse ole hirvittävän huolissani sen suhteen.

Eniten huomiota kannattaa Tieralan mukaan kiinnittää kolmanteen venäläisen disinformaation kohderyhmään eli Naton nykyisten jäsenmaiden kansalaisiin. Jos ja kun Suomi ja Ruotsi lähettävät jäsenhakemuksensa Natoon, alkaa prosessi, jossa kunkin 30 jäsenvaltion parlamentin on ratifioitava uusien valtioiden jäsenyys. Juuri tästä heräävään julkiseen keskusteluun Tierala arvelee venäläisen disinformaation iskevän.

- Jos näitä samoja juttuja, joita puhutaan Venäjällä venäläisille, lähdettäisiin kehittämään vähän jalostuneemmiksi versioiksi, niillä voitaisiin pyrkiä vaikuttamaan siihen, miten Suomi muualla nähdään. — Se vaatii (Suomelta) tarkkaa seurantaa, suunnitelmallisuutta, resursseja ja kykyä reagoida, jos yhteen tai kahteen (Naton) jäsenmaahan kohdistetaan disinformaatiota. Mitä nyt voidaan keksiä, väitetään vaikka, että Suomi haluaa Karjalan takaisin tai jotain muuta yhtä päätöntä, Tierala sanoo.

Raportti: Paluuta aiempiin suhteisiin ei ole

Pynnöniemi oli mukana valmistelemassa valtioneuvoston kanslian huhtikuun lopulla julkaisemaa Ulkopoliittisen instituutin, Aleksanteri-instituutin ja Maanpuolustuskorkeakoulun raporttia, jossa tarkasteltiin Pohjois-Euroopan asemaa Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Sen mukaan Venäjän ulkopolitiikan retoriikkaa Pohjoismaiden suuntaan voidaan selittää kahden eri mallin kautta.

Näistä yksi on ”hyvän naapuruuden” malli, joka Venäjän näkökulmasta tarkoitti käytännössä sitä, että Pohjoismaiden tulisi omaksua Venäjälle sopivat kansalliset intressit ja toimintatavat. Koska Pohjoismaat eivät näin aina toimineet, Venäjä on muun muassa tehnyt kyberhyökkäyksiä ja aiheuttanut sotilaallisia vaaratilanteita Itämerellä. Venäjä on suhtautunut nuivasti sekä pohjoisiin Nato-harjoituksiin että pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön.

Venäjän aloitettua Ukrainan sodan myös suhde Pohjoismaihin on menossa uusiksi, ja raportin mukaan tilaa on nyt saamassa pakotteita Venäjää vastaan asettaneiden ”epäystävällisten maiden” malli.

Raporttia varten tehdyn tutkimuksen pohjalta arvioidaan, että lähitulevaisuudessa Venäjän strateginen viestintä Pohjoismaiden suuntaan perustuu pääosin tähän negatiivisen malliin. Siinä turvallisuustilanteen heikentyminen Euroopassa johtuu lännen väitetystä aggressiivisuudesta, jota vastaan Venäjä puolustautuu.

Raportissa todetaan, että Ukrainan sodan lopputuloksesta riippumatta ei ole paluuta aiempiin Pohjois-Euroopan maiden ja Venäjän välisiin suhteisiin.

Lassi Lapintie – STT