Vuosikymmenten kuluessa Saiturin joulusta on monilla eri nimillä tehty lukemattomia näytelmä-, elokuva-, tv- ja kuunnelmasovituksia. Tanssinäyttämöille se sen sijaan on päätynyt melko harvoin.

Siksi on ymmärrettävää, että brittiläinen koreografi David Bintley oli erittäin ilahtunut Kansallisbaletin pyytäessä häntä tekemään teoksesta kantaesityksen baletin uudeksi joulunajan ohjelmistoksi.

Saiturin joulu on selvästi rakkaudella ja ajatuksella, kaikin tavoin huolellisesti ja viimeistellysti toteutettu ja erinomaisesti esitetty koko perheen esitys, jonka sisältö on jokaisen hyväksyttävissä ja joka sopii niin balettiummikolle kuin fanillekin. Se on sen voima – ja heikkous.

TAPAHTUMAT ON sijoitettu suurin piirtein tarinan kirjoittamisajankohtaan 1800-luvun puoleen väliin. Anna Fleischlen puvut, lavastus ja taustaprojisoinnit ovat romanttisen kauniita ja pehmeän värikkäitä kuin konsanaan satukirjasta. Tunnelman viimeistelevät Mark Hendersonin tyylin mukaiset valot. Visuaalisessa ilmeessä on mukana myös hiven jännitystä ja kauhua, kuten aikakauteen ja tarinaan sopii.

Itse tarina kuvaa, kuinka elämässään katkeroitunut ja itseensä käpertynyt liikemies Ebenezer Scrooge liikekumppaninsa kuoleman jälkeen jouluyönä oppii menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden joulunhenkien näyttämänä, mikä elämässä on oikeasti tärkeätä ja kestävää. Mukana kulkee myös yhteiskunnallinen juonne köyhän väestön olosuhteiden kuvauksessa. Loppu on tietenkin jouluisen lämpöinen Scroogen muuttaessa täysin elämänasennettaan ja osallistuessa muiden kanssa yhdessä joulun viettoon.

Bintleyn koreografia on sujuvaa, kaunista ja aika perinteistä. Mukana on runsaasti brittiläisiä tuon ajan perinnetansseja balettiympäristöön sovitettuna. Isot tanssikohtaukset niin torilla kuin Scroogen sisarenpojan Fredin luona ovat sopivan vauhdikkaita ja näyttäviä.

Ylipäänsä koreografia nojaa isoihin ryhmäkohtauksiin. Solistiset osuudet ovat melko lyhyitä, välillä melkein pelkkiä pyrähdyksiä, yhtenä isoimpana nuoren Scroogen duetto nuoruuden rakastettunsa Bellen kanssa. Teknisellä taituruudella briljeeraavat pitkät, usein vähän irralliset soolot tai duetot puuttuvat kokonaan. Koreografia palvelee ennen kaikkea tarinaa ja korostaa yhteisön merkitystä.

Myös esityksen musiikki on tehty erittäin huolellisesti palvelemaan tarinaa ja näyttämötyöskentelyä. Mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi tylsää tai mitään sanomatonta. Sally Beamishin tiiviissä kohtauksittaisessa yhteistyössä Bintleyn kanssa säveltämä musiikki on eloisaa, mutta helposti sulavaa. Siinä on mukana niin joulun tunnelmaa, ihan konkreettisesti joululauluinakin, katujen elämää kuin tippa karmivuuttakin. Kaikkea juuri sopivasti ja ketään ärsyttämättä.

ROOLITYÖSKENTELYYN pienintä sivuroolia myöten on paneuduttu huolella. Jokaisen hahmo on ainakin jonkin verran työstetty ja tanssijat näyttävät selvästi viihtyvän näyttämöllä. Myös tanssillisesti ja teknisesti jokaisen suoritus on napakka ja hallittu.

Keskeisin roolihahmo on tietenkin vanha Scrooge, joka on näyttämöllä lähes koko ajan seuraamassa tapahtumia. Tanssimaan hän pääsee vasta lopussa liittyessään mukaan joulunviettoon muiden kanssa. Johan Pakkasen esittämä Scrooge ei ole mikään hirviö, vaan ennemminkin elämässä väärään suuntaan ajautunut ihminen, joka osaa muuttua, kun ymmärtää miten.

Muista rooleista mieleen jäivät Jun Xia Scroogen hurmaavana sisarenpoikana sekä Scroogen apulainen Bob Cratchit Frans Valkaman tunteella tulkitsemana. Myös Martin Nudo nuorena Scroogena ja Abigail Sheppard hänen rakastettunaan Bellenä olivat koskettavia.

Saiturin joulu on ilman muuta erinomainen esitys, joka sopii ihan kaikille. Mutta ehkä se on liian täydellinen ja siloinen. Se on kuin niin sanottu kahvipöytäkirja, jota on mukava selata, mutta joka unohtuu välittömästi, kun kannen sulkee.