Vuonna 2024 ensi-iltansa saanut, tositapahtumiin perustuva dokumenttiteatteriesitys kertoo Viron pankkimaailmaa ravistelleesta rahanpesuskandaalista, jonka taustalla on Tallinnan Danske Bankin yksikkö. Sen kautta kulki biljoonia euroja hämärää rahaa (summa ja rahayksikkö vaihtelevat eri lähteissä)

Skandaalin lonkerot ulottuvat Pohjoismaihin ja Venäjälle: Tanskan pääkonttorissa tiedettiin rahanpesusta, mutta siihen ei puututtu, koska Tallinnan yksikkö vastasi merkittävästä osasta pankin voittoja; Venäjä taas tarvitsi hyökkäyssotaansa Ukrainassa rahaa, jonka alkuperä ei olisi selvillä.

Rikokset alkoivat tulla päivänvaloon vuosien 2007-2015 aikana, ja Viron viranomaiset sulkivat Danske Bankin Tallinnan konttorin.

Teatterikesän toinen dokumenttiteatteria edustava esitys, Kansallisteatterissa vuonna 2025 ensi-iltansa saanut kiitetty Muistopäivä, puolestaan kuvaa Stalinin vainoissa kadonneiden suomalaisten kohtaloita.

Stalinin vainottuja Muistopäivässä. KUVA JANNE VASAMA

Riikka Oksasen ohjaama esitys nostaa pintaan vuosikymmenten patoutuneen surun. Finlandia-ehdokas Elli Salo on kirjoittanut Muistopäivän todellisten ihmisten jälkeensä jättämän materiaalin – kuten kirjeiden, päiväkirjojen ja kuulustelupöytäkirjojen – avulla.

TEATTERIKESÄ JÄRJESTI yhdessä Suomen Näytelmäkirjailijoiden ja Teatterin Uuden Alkukirjaston kanssa keskustelutilaisuuden dokumenttien ja fiktion kohtaamisesta Mehis Pihlan ja Elli Salon kanssa.

He käyttävät dokumenttimateriaalia teoksissaan eri tavoin jo siitäkin syystä, että Pihlan kohteista moni on edelleen elossa, Salon ihmiset eivät. Esitykset on myös toteutettu hyvin eri tavoin: Rahamaa vyöryttää näyttämöllä ja videolla faktaa hurjalla vauhdilla, Muistopäivä kulkee lavastetussa ympäristössä ihmisten, tunteiden ja tuntojen virrassa.

– Sain mahdollisuuden työskennellä Kansallisarkiston tutkijoiden kanssa. Ryhmä tutki suomalaisten loikkareiden kohtaloita 1930-luvulla. Se oli ensimmäinen kerta kun aihetta lähestyttiin systemaattisesti. Olen opiskellut muun muassa Venäjän vallankumouksen jälkeistä kulttuuria ja politiikkaa, joten aihe tuntui todella omalta. Olin myös selvitellyt, kuinka tieteellinen tutkimus voitaisiin kääntää taiteen kielelle.”

– Katsoin siis tutkijoiden materiaalia näytelmäkirjailijan näkökulmasta ja keskityin kehollis-emotionaalisiin ja alitajuisiin tuntoihin, joita materiaalista paljastui. Keräsin tilanteita ja draamallisia elementtejä sekä valtavasti fragmentteja. Sitten vähän niinkuin ompelin ne yhteen, kuvailee Elli Salo.

Elli Salo. KUVA CAROLIN BÛTTNER.

Salon näytelmäteksti muuttui prosessin myötä. Hän katsoi, mitä aiheita, teemoja ja draamallisia rakenteita materiaali tarjoaa eikä siis päättänyt etukäteen, mistä näytelmä kertoo.

Suuren muutoksen työskentelyyn toi kirjoittamisen aikana alkanut Ukrainan sota. Se muutti työn moraalisen luonteen ja käytännön: Venäjä sulki arkistojaan ja alkoi kirjoittaa historiaa uudestaan.

Salossa vahvistui tunne, että näytelmäteksti on saatava valmiiksi juuri nyt.

Mehis Pihlan aihe puolestaan oli niin laajalti esillä Viron – ja kansainvälisessäkin – mediassa, että voi kysyä, miksi siitä pitäisi vielä kirjoittaa näytelmä.

– Skandaali oli valtava. 220 biljoonaa dollaria pestiin Virossa kymmenen vuoden aikana. Siitä kirjoitettiin lukuisia tutkivia artikkeleita, mutta suuri yleisö ei tiennyt, mitä tapahtui. Artikkeleita ei klikattu kovinkaan paljon, koska rahanpesujuttuja pidettiin tylsinä, eivätkä ihmiset ymmärtäneet niitä. Voidakseen käsittää, mitä tapahtui, täytyy seurata kaikkea aiheesta julkaistua. Mutta kukapa niin tekisi!

Pihla kuitenkin seurasi tarkkaan skandaalin etenemistä ja alkoi tutkia sitä myös itse. Hän löysi lisää aineistoa ja tajusi, että näytelmäkirjailija voi kertoa tarinan niin, että ihmiset ymmärtävät, miten rahanpesu toimii, kuka on ollut sen takana ja minkä vuoksi. Hän halusi myös yleistää tapauksen siten, että katsoja näkisi, kuinka kuka tahansa saattaisi tilaisuuden tullen lähteä mukaan hämäriin puuhiin.

Keskustelun vetäjä Maria Säkö haluaa tietää, yllättikö mikään matkan varrella.

– Olin shokissa, kun valkeni, että kaikki pankkimaailmassa tiesivät, mitä tapahtui. Kuinka paljon rahaa ‘kansainvälisen kolonialismin’ myötä pestään päivittäin, kuinka laajalle se on levinnyt ja mitkä ovat sen seuraukset! Haastattelin myös miehiä, jotka pesivät rahaa työkseen. He olivat hyvin iloista sakkia, homma oli heille yhtä huviajelua, vastaa Pihla.

Pihla sijoittaa tapahtumaketjun juuret Viron Neuvostoliitosta itsenäistymisen aikaan 1990-luvun alussa. Raha, jota nyt tuntui olevan saatavilla, nousi tärkeimmäksi arvoksi. Olit parempi ihminen, jos sinulla oli rahaa. Sillä, mistä se oli peräisin, ei ollut merkitystä. Samaan aikaan yhteiskunnan rakenteet ja järjestelmät eivät olleet valmiit säätelemään riehaantunutta kapitalismia.

MIKSI KÄYTTÄÄ dokumentteja fiktiivistä näytelmää kirjoittaessaan? Eikö fiktion voisi rakentaa yleistiedon pohjalta?

Elli Salo on halunnut kunnioittaa ihmisiä, jotka kantavat totalitaarisen hallinnon aiheuttamia haavoja ja antaa heille äänen. Hän huomauttaa, että Neuvostoliittoon loikanneiden ihmisten kohtalot ovat olleet piilossa, ne eivät ole osa suomalaisten kollektiivista muistia.

Salo puhuu moniäänisestä muistista, joka on hänelle tärkeä. Hän halusi antaa muodon kaikille pienille asioille ja tuntemuksille, joita tavalliset ihmiset kohtasivat.

Myös Pihla puhuu kollektiivisesta muistista. Rahanpesuun liittyvien asioiden ja seurausten nostaminen esiin on hänen mielestään tärkeää juuri siksi.

Kirjailijan supervoima on tehdä vaikeista asioista paremmin ymmärrettäviä ja tuoda ne julkiseen keskusteluun. Rahanpesusta ei ollut helppo puhua pankissa työskentelevien kanssa. Kun heiltä kysyi jotain, vastaus oli aina “miksi kysyt tätä”.

Pihlan kiinnostus dokumenttiteatteriin on selvästi sukua journalismille. Hän haluaa tietää, mitä piilossa tapahtuu ja kertoa sen ymmärrettävästi yleisölle.

– Seuraavaksi kirjoitan näytelmää Virossa toimivista kannabiksen kasvattajista. Sitähän saa meillä mistä vain ja kaikki käyttävät, mutta kysyttäessä kaikki kieltävät käyttävänsä.

Kuinka sitten luoda teatteria dokumentaarisesta materiaalista, jotta ei vain toistaisi jotain, mitä on jo tapahtunut?

Salolle on tärkeää viettää paljon aikaa dokumenttimateriaalin parissa, jotta se asettuisi hänen alitajuntaansa. Hän tutki arkistoja vuoden verran, kunnes hänestä tuntui, että aineisto syntyi hänen sisältään ja hän alkoi kirjoittaa. Samalla dokumenttimateriaali asetti rajat, jotka auttoivat dramaturgian luomisessa.

Mehis Pihla. KUVA CAROLIN BÛTTNER:

Pihlan tilanne on toinen, sillä hän kirjoittaa kanssaihmisistään, tästä hetkestä historiassa.

– He esittävät vastakysymyksiä, jolloin joudun itsekin miettimään. Rahamaassa syytän ihmisiä rikoksesta, joten outojakin asioita on tapahtunut. Minua on myös uhattu. Esityksemme fonisti Maria Faust konsertoi taannoin aivan toisessa yhteydessä. Konsertin loputtua tuntematon venäläinen mies tuli sanomaan hänelle, että seuraamme tarkasti, mitä teet.

Voi varmaankin sanoa, että suoraan tämän päivän ongelmista kertova dokumenttiteatteri kohtaa samat ongelmat kuin tutkiva journalismi. Toisaalta sen vaikutusvalta saattaa olla vielä voimallisempaa sikäli kuin se kykenee selventämään esimerkiksi keksityn henkilöhistorian ja ihmissuhteiden avulla ihmisten motiiveja ja valottamaan tekojen seurauksia.

Menneisyyden henkiin herättäminen ei ehkä kohtaa kovin usein samankaltaista vastustusta, mutta todistusaineisto saattaa olla kiven takana. Näytelmäkirjailijan on kyettävät noutamaan elämän merkit ja tunnot myös itsestään.