Kävellessäni pimeässä illassa Rautatientorin poikki huomioni kiinnittyy Kansallisteatterin julkisivussa vilistävään valotaulutekstiin. Se kertoo, että suurella näyttämöllä esitetään tänä keskiviikkona Täällä Pohjantähden alla, ja pienellä näyttämöllä on Elli Salon Muistopäivän ensi-ilta.

Nyt on kahdella esityksellä luja synergiaa, mietin. Harmi että ovat ajallisesti päälletysten, nuohan pitäisi katsoa peräkkäin.

Isolla puolella siis kirjalliseen kaanoniimme kuuluvan teoksen muhkea näyttämösovitus ydinaiheenaan suomalaisen työväenliikkeen nousu, uho ja miltei tuho sisällissodassa ja sitä seuranneessa voittajien kostossa. Ja pienellä puolella ikään kuin spin off -teos Linnan eepoksen vihateemoille: tarina kapinasta hengissä selvinneistä mutta valkoisessa Suomessa häpeäpaaluun tuomituista, Neuvostoliittoon loikanneista ja sinne kadonneista toivioretkeläisistä.

Salon mukaan hän on kirjoittanut näytelmänsä vuoropuhelussa tutkimuksen kanssa. Se ei siis suoraan pohjaudu Kansallisarkiston tutkimukseen, vaan ”vaikka teos pyrkii historialliseen tarkkuuteen, sen dramaturgia rakentuu puhtaasti taiteellisen ajattelun pohjalta”, kuten Salo näytelmän käsiohjelmassa toteaa.

Muistopäivä ei ole dokumenttiteatteria eikä historiankirjan kuvitusta vaan Salon käsikirjoituksesta on muovautunut Riikka Oksasen ohjaamana draama, jonka henkilöillä, heidän kohtaloillaan sekä yksittäisillä teoillaan ja sanoillaan on toki todellisuuspohjaa, mutta näyttämöllä kerrotaan fiktiivistä tarinaa.

MUISTOPÄIVÄ ALKAA venematkalla Helsingin edustalta Inkerinmaalle, jonne joukko eri motiivein matkaan lähteneitä suomalaisia suuntaa jatkaakseen edelleen matkaansa kohti ”työläisten paratiisiksi” heille mainostettua Neuvostoliittoa.

Yksi on matkassa kirkasotsaisesti ideologisin syin, toinen uskoon paremmasta tulevaisuudesta manipuloituna, joku työn perässä ja joku ihan seikkailunhalustakin. Kaikki kuitenkin puutteeseen ja kurjuuteen kyllästyneinä. Venettä kuskaava mies ja hänen apurinsa taas ovat liikkeellä ihan rahasta.

Alkukohtaus toi ajatuksiini flashbackin meidän aikamme uutiskuvista, joissa matkasta yli Välimeren jotakuinkin omaisuuden maksaneet afrikkalaisepakolaiset rantautuvat Lampedusan saarelle. Onnekkaimmat vain Välimeren ylityksen uuvuttamina, mutta useat hukkuneina rantaan huuhtoutuneina.

Avauskohtauksessa matkalaisten tunnot välttyvät vielä vaillinaisesti, kun näyttelijät ovat suurelta osin veneen partaan takana. Lavaste-elementtinä täysikokoinen fiskari on kyllä komea, mutta henkilöhahmojen sisäänajossa vähän liian hallitseva ja peittävä. Kun porukka pääsee maan kamaralle, esityskin alkaa seistä tukevammilla jaloilla.

Tarinan alussa eletään joulukuuta vuonna 1931. Stalinin isällisessä komennossa kehittyvä Neuvostoliitto tuntuu houkuttavalta. Utopia valtiosta, jossa kaikille riittää työtä ja leipää, siintää näytelmän henkilöiden horisontissa kirkkaana.

Toivo ja usko alkavat pian muuttua epäilyksi, sitten pettymykseksi ja lopulta peloksi ja epätoivoksi, mitä pidemmälle porukan tie vie ja mitä mielivaltaisemmin ohjatuksi se käy. Tuo tie on näytelmässä monietappinen kulkien Syvärin patotyömaalta Magnitogorskiin kautta edelleen Siperian puolelle Tsheljabinskiin, kunnes tulee viimeinen taival, joka vie ikuisuuteen.

Matkalaisten elo muuttuu auvosta kärsimykseksi samaa nopeaa tahtia kuin Stalinin ja hänen terrorikoneistonsa kiihtyvä vainoharhaisuus.

ISO SIIRTYMÄ paratiisista helvettiin ja sen eri piireihin on esityksessä vähän kulmikas, kun 1930-luvun neuvostoyhteiskunnan kehitys jätetään taustoittamatta, mutta ehkä moinen historiakertaus olisi draamankulkua tärvelemättä ollut aika hankalaa.

Katsojan kannattaakin kehityskaarena kiinnittää huomio luottavaisimmin sosialismin kaikkivoipaisuuteen suhtautuvaan Heinoon (Miiko Toiviainen), joka ei uskonsa sokaisemana näe edes oman asemansa romahtamista NKP:n ja NKVD:n silmissä luotetusta ilmiantajasta hanttimieheksi ja lopulta samaan poislakaistavien joukkoon kuin muutkin suomalaiset. (Heitähän todellisuudessa riittikin: Stalinin puhdistuksissa 1930-luvulla suomalaisia arvioidaan tapetun yli 20 000 ja pelkästään ns. suuressa terrorin vuosina 1937-1938 yli 5 000.)

Muistopäivä on kuitenkin, johtuen jo dokumentaarisesta lähdeaineistostaan (muun muassa suomalaisten Neuvostoliittoon loikanneiden kirjeet sekä haastattelu- ja muistietoaineisto), ennemmin tarinallistettua ihmisyksilöiden historiaa kuin poliittista teatteria.

Se pyrkii tuomaan esiin asioita ja kohtaloita, joita ei aiemmin tohdittu/haluttu käsitellä, ei siis tekemään vaikkapa analyysiä siitä, mikä Stalinin ja Suomen suhde oli. Siksi Salon ja Oksasen näyttämöteos on ennen kaikkea inhimillistä teatteria hyvin, hyvin epäinhimillisistä ajoista ja teoista.

TARINANSA KUMULOITUVASTA kauheudesta huolimatta Muistopäivä on näyttämöllistettynä myös kaunis.

Yksinkertaisen lavastuksen ja valojen sekä harkitusti vaikuttavan suureilla pinnoilla käytetyn livevideokuvan varaan piirtyy mieliinjääviä näkymiä: kapeita valokiiloja, valkeanharmaita ihmishahmoja verenpunaisella näyttämöllä ja suurissa lähikuvissa screenillä. loppupuolella päättymättömältä tuntuvaa lumisadetta sekä hiljaa aseteltu puolensadan kynttilän muistomerkki viimeisenä kuvana. Vainon uhrien muistomerkksaus jatkuu vielä lämpiön seinillekin

Esityksen äänimaisema toimii samalla tasolla. Läpi vajaan kolmem tunnin keston lavalla livenä esiintyvät muusikot Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen ovat monin eri instrumentein luomine saundeineen kiinteä osa esityksen mielenmaisemaa, yhdessä kuin yksi roolihenkilö.

Eva Louhivuori soittaa itsensä esityksen roolihenkilöksi.

Kaksikon musiikki ei luo elokuvien score-tyyliin efektejä ja alleviivaa tunnelmia, mutta siitä saa paljon lohtua hirveyksien keskellä.

Näyttelijöitä on aika turha eritellä tällaisessa kollektiivityössä, mutta Miiko Toiviaisen Heinon sosialistinen fanatismi ja hänen sisartaan Lyytiä esittävän Marja Salon synkeitä tunnelmia keventävät sarkasmit jäävät ihan erityisinä mieleen. Katkeransuloisena syvälle menee myös Annika Poijärven esittämän Rauhan ja Rasmus Slätisin esittämän Oskun välille virittyvä rakkaustarina keskellä via dolorosaa.

Niin kuin Riikka Oksasen viimevuotisessa palkitussa Minna Craucher ohjauksessa, myös tämän esityksen voima nousee kuitenkin saumattomasta ensembletyöskentelystä. Se tuo kouriintuntuvasti ja katsojan iholle näiden tarinan piruparkojen unelmat paremmasta maailmasta ja niiden romahduksen. Esitystä seuratessa on hetkin ehkä armollisempaa heittäytyä täysin fiktion syliin kuin ajatella, että tämä kaikki on ollut todellisuutta ei kovin kauan sitten.

Rakkautta vihan keskellä. Kuvassa etualalla Miiko Toiviainen ja hänen vasemmalla puolellaan Pirjo Lonka, oikealla Inke Koskinen. Videoscreenillä ovat Annika Poijärvi ja Rasmus Slätis.

MUISTOPÄIVÄ ON tämän syksyn tärkein teatteriesitys. Ei mielestäni välttämättä se ihan paras, mutta käsitellessään tätä vaikeaa ja pitkään vaiettua aihetta kokonaisvaltaisella näkemyksellä, se jättää syvän jäljen.

Stalinin vainoissa tapetuista ja näännytetyistä suomalaisuhreista ei sotavuosinamme ollut aikaa (eikä tietoa) puhua. Sitä seuranneessa YYA-ajassa heistä ei ollut suotavaa puhua. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana ei ole enää ehkä ollut kiinnostusta heistä puhua. Aleksi Mainiota ja hänen tutkijakollegojaan pitää kiittää, että tästä hirmutekojen ajasta ja suomalaisittainkin valtavan mittaluokan tragedia nostetaan puheenaiheeksi.

Sellaiseksi se nousee erinomaisesti myös teatterin keinoin. Siksi Kansallisteatteriakin pitää vielä kiittää siitä, että on ottanut Salon näytelmän ohjelmistoonsa. Juuri tällaisilla draamoilla se oikeuttaa juhlavan nimensä alkuosan.