Eero Heinäluoma ylistää kirja-arviossaan legendaarista työnantajapomoa, joka ei osaa laulaa: ”Promillenkin osuudella hän olisi nyt hyvin rikas mies”

Kuva: Pekka Sipola

– Osaatko laulaa, oli työnantajajärjestön toimitusjohtajan ensimmäinen kysymys vastavalmistuneelle nuorelle juristille tämän hakiessa työtehtävää. Lasse Laatunen ei osannut laulaa, mutta sai työpaikan.

Laulukykyjä työnantajapuolella tarvittiin, kun sodanjälkeisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä isänmaallisten laulujen laulaminen kuului työnantajaillanviettojen ohjelmistoon. Sotakokemukset hallitsivatkin työmarkkinoiden sekä sisäpolitiikkaa että keskinäisiä suhteita mielenkiintoisella tavalla vuosikymmeniä. Erimielisyyksistä huolimatta kansakunta oli pidettävä koossa ja kommunismin vaaraa oli torjuttava kaikin keinoin: lauluilla ja työmarkkinasopimuksilla.

Kantapään kautta

Lasse Laatunen ja Arto Nieminen piirtävät tarkkanäköistä ja ilmeisen rehellistä kuvaa työmarkkinoiden sopimustoiminnasta ja yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta yli kolmen vuosikymmenen aikana. Kun sosiaaliturvaa ja työlainsäädäntöä kehitettiin ja tulosopimuksia tehtiin, politiikan ymmärtämisellä oli iso merkitys. Politiikan ja työmarkkinoiden rajapinnat Lasse Laatunen oppi kantapään kautta Harri Holkerin sinipunahallituksen aikana 1980-luvun lopulla.

Holkerin giljotiini nousee kirjassa isoon rooliin. Kiista sai alkunsa radion pääministerin haastattelutunnilla, jossa Holkeri ennalta varoittamatta julisti, että hallitus ratkaisee työelämän uudistusasiat, jos järjestöt eivät löydä asioissa yksimielisiä ehdotuksia.

Parlamentarismin olemusta ei paljoa pohdittu, kun työnantajat toimitusjohtaja Pentti Somerton johdolla suuttuivat. Pelko nimittäin oli, että hallituksen päätökset voisivat olla juuri työnantajille kiusallisia.

Hän ei ole kuulunut niihin, jotka haluavat eturiviin – on riittänyt, että asiat etenevät.

Työnantajien herkeämätön Holkerin hallituksen arvostelu kaivoi maata erityisesti kokoomuksen jalkojen alta. Keskusta taas hyödynsi oppositiossa työnantajien tyytymättömyyttä täysimääräisesti.

Viisari värähti Ahon porvarihallituksen myötä uuteen asentoon. Nyt työnantajat olivat niskan päällä ja työelämän lainsäädäntöä kirjoitettiin Ilkka Kanervan johdolla ja Lasse Laatusen tahtipuikolla. Palkansaajajärjestöt pysäyttivät Ahon hallituksen työttömyysturvan ja työlakien heikennykset kolme kertaa yleislakkouhalla.

Työmarkkinoiden uusi malli, jossa työnantajat ovat kieltäneet keskusjärjestöltään kaiken sopimisen, ei Laatusta innosta. Arvatenkin hänellä on mielessään, mitä tapahtuu sosialidemokraattien palatessa seuraavan kerran hallitukseen.

”Maata rakennetaan sopimalla”

Lasse Laatunen on ollut urallaan ja elämäntyössään poikkeuksellisen aikaansaava. Hän ei ole kuulunut niihin, jotka haluavat eturiviin – on riittänyt, että asiat etenevät. Pysyminen pitkään kulisseissa antoi vaikuttamiselle etuja.

Laatusen ja Lauri Ihalaisen työtoveruus ja asteittain syntynyt ystävyys kulkevat kirjassa yhtenä punaisena lankana. Molemmat hoitivat jäsentensä asioita ja molemmilla oli kyky laittaa yhtäläisyydet eroavuuksien edelle. ”Maata rakennetaan sopimalla”, sopii molempien miesten vaakunan tekstiksi tänäänkin.

Kaikki olivat Lassen kavereita ja hänen kaveruudestaan palkansaajapuolella suorastaan kilpailtiin, kuten SAK:n tuon ajan pääekonomisti Pertti Parmanne kirjassa kertoo.

Ihmissuhteissaan Laatunen on ennakkoluuloton. Hän tunnistaa lahjakkuuksia puoluekantaan ja tehtävään katsomatta. Laatusen äly, vaatimattomuus ja tarkkanäköisyys yhdistyneenä huumorintajuun tekevät jokaiseen keskustelukumppaniin vaikutuksen. (Laatunen ystävystyi myös työmarkkinoiden ulkopuolisten kanssa: Ryhmäteatterin yhteiskuntakriittinen ohjaaja-käsikirjoittaja Susanna Kuparinenkin pääsee nauttimaan Lassen viehätysvoimasta, kun Itä-Helsingin syrjäytyneitä nuoria pitää pelastaa.

Työeläkkeissä Laatusen kädenjälki näkyi pisimpään. Palkansaajan tel-maksua hän oli sopimassa yhdessä SAK:n silloisen sosiaalipoliittisen sihteerin Markku Hyvärisen kanssa. Tel-maksulla oli laajat ja pitkäaikaiset vaikutukset palkansaajapuolen ajatteluun, kuten kirjassa kerrotaan.

Työeläkkeiden uudistamisessa Laatunen ja työmarkkinajärjestöt tekivät suuren työn. Päätösten vastuullisuutta ja työeläkkeiden kestävyydestä huolehtimista ei tänään kukaan voi kiistää. Kuuluisan Puron ryhmän synty ja toiminta hahmottuvat kirjassa hyvin. Jälkeenpäin voi kysyä, onnistuiko Laatunen tel-asioissa liiankin hyvin, kun tel-maksun korotukset jäivät tekemättä 2000-luvun alun hyvinä vuosina.

Tilaisuuksien hyödyntäjä

Kaikki pitivät Lasse Laatusta kokoomuslaisena, jopa niin pitkälle, että Ilkka Kanerva kertoo miettineensä häntä kokoomuksen puoluesihteeriksi 1991. Laatusen toimintaa ohjasi kuitenkin enemmän työnantaja-aate kuin kokoomuslaisuus, joten siirto politiikkaan jäi näkemättä.

Mielenkiintoista tosin on, että ennen Laatusta myös toista nousevaa työmarkkinavaikuttajaa, Lauri Ihalaista, houkuteltiin vastaavalla tavalla SDP:n puoluesihteeriksi 1987.

Kokoomuslaisena Laatusta piti Harri Holkerikin, joka kirjassa kerrotun mukaan halusi erottaa miehen kokoomuksesta hallituksen ja työnantajien välisen mittelön huippukohdissa. Erottaminen estyi, kun osoittautui, ettei miehellä ollut sen paremmin kokoomuksen kuin minkään muunkaan puolueen jäsenkirjaa.

Laatusen kanssa vaikutusvallassa ja verkostoissa työväenliikkeen puolella kilpailee vain yksi nimi.

Laatunen oli työssään erinomainen tilaisuuksien hyödyntäjä. Hänen paras ja työnantajille arvokkain ratkaisunsa oli työnantajan Kela-maksun poistaminen. Laatunen tapasi valtiosihteeri Raimo Sailaksen ja perusteli hänelle, miksi juuri nyt pitäisi tästä maksusta päästä eroon. Pari päivää myöhemmin valtiovarainministeri Katainen kertoi poistosta Helsingin Sanomien haastattelussa.

Valtiovarainministeriössä oli niin kiire Laatusen idean läpiviennissä, ettei kukaan muistanut kertoa asiasta pääministeri Vanhaselle tai asiasta vastanneelle sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälälle. Julkinen lupaus oli kuitenkin lunastettava ja niin työnantajat saivat Laatusen kätilöimän miljardin euron verohelpotuksen. Hyvitykseksi keskusta sai takuueläkkeen.

Laatunen hahmotti varhaisessa vaiheessa julkisuuden merkityksen. Oikein ajoitetut uutisjutut, haastattelut ja vuodotkin veivät neuvotteluita eteenpäin.

Laatusen kanssa vaikutusvallassa ja verkostoissa työväenliikkeen puolella kilpailee vain yksi nimi: Tradekan hallituksen nykyinen puheenjohtaja Markku Hyvärinen. Historiankirjoitus tasapainottuisi, jos joku onnistuisi puhumaan hänet ympäri kirjoittamaan muistelmansa.

Laatusen elämäntyö ei pelkisty yhteen sanaan. Hän on ollut konsensuksen ja sopimisen takuumies – myös aatteen, työnantaja-aatteen, väsymätön asiamies. Hänen olisi aikoinaan kannattanut sopia provisiopalkasta, sillä hänen kaudellaan tehtiin enimmäkseen työnantajan kuluja vähentäviä ratkaisuja. Promillenkin osuudella hän olisi nyt hyvin rikas mies.

Arto Nieminen on kirjoittanut Laatusesta helppolukuisen kirjan. Jos haluaa ymmärtää menneiden vuosikymmenten työmarkkinaratkaisuja ja sosiaalipolitiikkaa, on kirjan lukeminen välttämättömyys.

Eero Heinäluoma

KIRJA:
Lasse Laatunen–Arto Nieminen:
Kolmikannan kulisseissa – Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa
Art House 2017

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Jyrki Vainonen: Novelleja todellisuuden nyrjähdyksistä

On hienoa, että novellit kirvoittavat visakansalta jopa odottamattoman vilkasta palautetta. Tuo kirjallisuuden laji kun on tässä ajassa ajettu ahdinkoon, ja pienen kustantajan julkaisemahan tämäkin kokoelma aikoinaan oli.

Unto Vesa oli tuttuun tapaan taas viikon ”early bird”.

”Näyte on tamperelaisen kirjailijan Jyrki Vainosen novellikokelmasta ’Tutkimusmatkailja ja muita novelleja’ (1999). Vainonen on julkaissut useita palkittuja romaaneja, novelli- ja esseekokoelmia ja suomentanut muun muassa nobelisti Seamus Heaneyn runoutta, kaikkea taidolla ja tyylillä. Nyttemmin Vainonen myös toimii Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana.”

Juhani Niemi suorastaan ilkkuu visailuttajan vuolaille vihjeille.

”Helppoa kuin heinänteko, nimittäin tämänkertaisen vastauksen löytäminen. Eikä tarvittu muuta vihjettä kuin maininta edellisestä elämästä irlanninsusikoirana (jonka isäntäperhe asui Killaspuglonanessa Irlannin länsirannikolla).
Kyseessä on Jyrki Vainonen esikoisteoksellaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita, josta hän sai Helsingin Sanomien (vuoden parhaalle esikoisteokselle tarkoitetun) kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999.

Novellit sisältävät todellisuuden nyrjähdyksiä, jotka eivät ole niinkään ennalta- arvattavia, mutta kuitenkin tutunomaisia. Herättävät mielikuvia tuttuudesta, aivan kuin olisi juuri kielen päällä, mutta ei kuitenkaan yhdistettävissä mihinkään tiettyyn tarinaan. Tarinat ovat monitulkintaisia, mutta kuitenkin sen verran simppeleitä, ettei niitä tule varta vasten toista kertaa luettua, eivät yhden idean, vaan pikemminkin yhden lukutunnelman juttuja. Outoja tarinoita, vähän surrealistisia novelleja.”

Tuon edellisen heinäntekoviittauksen saattaa ilmeisesti allekirjoittaa myös Jouko Grönholm.

”Kirjavisan vihjeet vaihtelevat tosivaikeista helppoihin. Jälkimmäisiin kuuluu maininta suomalaisen nykykirjailijan kytköksistä Irlantiin, sillä jo yli 20 vuotta jokaisessa Jyrki Vainosen haastattelussa on ollut vähintään jonkinlainen viittaus vihreälle saarelle. – – –

Tutkimusmatkailija on kaikin puolin mainio ja muistamisen arvoinen novellikokoelma. Se avasi tuotannon, joka jatkuvasti tarjoaa lukijoilleen omintakeisia sisältöjä ja muotoja. Kiintoisaa on muun muassa se, että minä- ja hän-kertojien lisäksi Tutkimusmatkailijassa, kertomuksessa Linnustaja, esiintyy harvinainen sinä-muoto. Sinä-kertojasta ei kai sentään voi puhua, jonkinlaisesta puhuttelusta tai kirjeestä kylläkin. Mainiota sekin.”

* * *

Myös Hannele Pakarinen löysi ”oman kylän pojan” Irlannin kautta.

”Vastaukseni perustuu sekä vihjeisiin (erityisesti kirjailijan saamat vaikutteet irlantilaisesta kirjallisuudesta sekä irlantilaisen kirjallisuuden kääntäminen) että jonkinlaiseen kotiseuturakkauteen, sillä olen kotoisin samalta seudulta (Anjalankoski, Myllykoski) kuin kyseinen kirjailija. Näistä syistä tämä kirjailija on jäänyt mieleeni.

En ole tuntenut tätä saman pikku paikkakunnan kirjailijaa enkä lukenut hänen kirjoittamiaan kirjoja. Irlantilainen kirjallisuus on kuitenkin kiinnostanut sen verran, että Joycea olen vähän lukenut. Myös Jyrki Vainosen suomentama Seamus Heaney on hitusen tuttu.”

Mauri Panhelainen sai kirjailijaan nyt ensikosketuksen.

”Jyrki Vainonen on tullut nimenä tutuksi kirjailijaliiton puheenjohtajana, mutta ei tähän saakka omakohtaisista lukukokemuksista. – – –

Visateos on napakka kymmenen kertomuksen teos, joka yllättää lukijansa. Tarinat ovat idealtaan aina jonkinlaisia todellisuuden nyrjähdyksiä, joissa on satiirinen perusvire. Näinkin voi käydä, tällaistakin voi tapahtua… Vaikka Vainosen tarinat koettelevat mielikuvituksen rajoja, kirjailija ei kuitenkaan haastattelussaan halua lukeutua fantasiakirjallisuuden tekijäksi ja karsastaa muutenkin luokittelua.

Vainosen novellit ovat tavalla tai toisella oudoiksi kääntyviä tarinoita, joissa tapahtuu arvaamattomia asioita. Aluksi tarina tuntuu rauhallisesti etenevältä tavalliselta tapahtumalta, mutta muutamaa sivua myöhemmin esiin tulee jotakin odottamatonta ja lopussa usein jokin käänne tai yllätys. – – –

Kirjallisuuden tuntemus ja laaja lukeneisuus näkyy Vainosen tarinoiden taustalla. Minulle visakirjasta tuli kotimaisista tekijöistä mieleen Maarit Verronen, joka rakentaa teoksissaan usein outoja ympäristöjä ja tulevaisuuden dystopioita. Muutamassa niminovellissa ja osin muuallakin Vainosen kertomuksissa kulkee erotiikan punainen lanka melkeinpä Decameronen tyyliin. Jonkin novellin tunnelma on kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista, jokin toinen tuo mieleen Stalkerin, elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin eläväksi tekemän tieteisromaanin.”

Sirpa Taskinen käy läpi visakirjailijan opintopolkua ja työuraa.

”Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita on luokiteltu fantasiaksi. Sen hyllyn ääreen en yleensä pysähdy, mutta kieltämättä Vainosen tarinat ovat hulvattomia, ja niitä on käännetty useille kielille.

Nimitarinassa tohtori Nagel päätti kadota nuoren vaimonsa Mariannen reiteen, kun ’ilmasto heidän makuuhuoneessaan jäähtyi ilta illalta ja yö yöltä’. Sellainen elokuva on muistaakseni ollut kuin Olipa kerran ihminen, jossa tehtiin tutkimusretki ihmisen verisuonistoa pitkin.

Jyrki Vainonen (s. 1963) on nykyisin Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja, jossa ominaisuudessa olen hänet nähnytkin. Työskenneltyään Imatralla hotellin portieerina hän lähti opiskelemaan kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistoon ja suoritti lisensiaattitutkinnon. Hän opettaa luovaa kirjoittamista, suomentaa irlantilaista runoutta sekä yhteiskuntatieteellistä ja filosofista kirjallisuutta. Hänet on palkittu myös Yleisradion Kääntäjäkarhulla sekä kahdesti Tampereen kaupungin kirjallisen työn palkinnolla.”

Tarkennetaan nyt tähän väliin tuo kirjailijaliiton tilanne: Jyrki Vainonen jätti marraskuussa puheenjohtajuuden ja hänen tilalleen uudeksi veturiksi valittiin Sirpa Kähkönen.

* * *

Myöskään Kyösti Suonoja ei halua ahtaa Vainosta fantasiahäkkiin.

”Vainosen novellit ovat outoja tarinoita, joita itse ei löytäisi. Vainonen itse ei pidä novellejaan fantasiakirjallisuutena, koska hänen tarinansa eivät ole pelkkää fantasiaa. Hänen novellinsa ovat ennalta arvaamattomia pyrähdyksiä. Fantastiaulottuvuus on se, että ammatti on henkilön kohtalo, jota ei tarvitse lainkaan selitellä.”

Reijosen Eeron ajatelmat visakirjasta ja -kirjailijasta päättävät yllättävän aktiivisen visaviikon.

”Kahdeksan vuotta tämä teos kuulemma odotti kustantajaa, kunnes Loki, nyt jo edes mennyt, sen kelpuutti.

Tähän visatarpeeseen en kirjaa saanut enää käsille, mutta kun lukemisia virkistää arvosteluilla, hyvin ne visakirjan stoorit vielä poimii passiivimuistissa. Taiteilijan mieliteemoja oli jo näköjään mukana… linnustaja, joka saa koko elämänsä muuttavan suudelman… biologi, kärpästutkija, joka ei ainakaan tule Kärpästen herraksi… metsä jonne majuriksi kutsuttu nuorukainen joutuu, palkkioksi liiallisesta kiinnostuksesta naisen pikkuhousuihin… ja nyt jo ajankohtaiseksi visakisaajalle käynyt eläkkeelle jääneen virkamiehen ja jättimäiseksi paisuneen kissan sunnuntaipäivän vietto.

Tämän visatärpin, tohtorin vaimon reisitutkimusmatkan kaltaisen tarinan olin löytävinäni visataiteilijan, myöhäisemässä, hienosta ” Lasin läpi”- novellikokoelmasta ( 2007). Tämä tapahtui opuksen novellissa nimeltään ”Hame”, jonka loppukohtauksessa aikuistunut eksyksissä minäkertoja löytää auvon kadonneen lapsuutensa inkarnaation Filunan, lapsuuden hoitajansa, tyllihameen sisässä. Tämä ”Lasin läpi” oli yksi kolmesta visakirjailijan teoksesta, joka Espoon Sellosta tähän visa-hätään löytyi. Se oli kyllä erityisen mainio lajitelma, novellitaiteen aatelia, tämän leiman varmistamiseksi täytyi kyseinen opus lukea vielä uudestaan.”

Oikein vastasivat myös Matti Kärkkäinen, Tuulikki Lepomäki-Lahtinen, Ilpo Pietilä ja Pertti Vuorela. Palkinto Hannele Pakariselle. (rb)

Viikon 8 sitaatti

Viikon kirjailija debytoi vuosituhannen vaihteen tienoilla ”eläimellisellä teoksella” ja jatkoi romaanilla, joka ei nimestään huolimatta liity musiikkiin vaan ennemmin pakkomielteeseen, hulluuteen, identiteettiharhoihin.
Kuka on tämä kirjailija, joka hänkin on Jyrki Vainosen tapaan kääntänyt Nobel-runoilijaa? Mikä teos? Vastaukset viimeistään 28.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Maria ei tiennyt oliko hän iloinen vai surullinen. Hän oli kolmetoistavuotias eikä tiennyt mitä oli tapahtumassa. Ensinnäkin hänelle itselleen, toisekseen veljelle joka oli tänään päässyt sairaalasta ja palannut kotiin. Maria ei ollut halunnut nähdä veljeään, tämän kalpeita kasvoja ja hintelinä sojottavia raajoja. Hän ei jaksanut kuunnella merkillisiä tarinoita avaruusaluksista, Moskovan paraateista, sputnikeista, teräsbetonikartanoista eikä kieloin koristelluista kirkoista.

Mariasta tuntui että veli oli jäänyt juttujensa vangiksi eikä ikinä pääsisi pois. Siksi hän oli joutunut Söderbergiin.”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Marina Tsvetajeva: ”Runojeni aika koittaa vielä”

Vainojen uhrien muistopäivän kunniaksi asetettu tehtävä poiki yllättävänkin vilkkaan palautteen. Visatirehtööri ei osannut odottaa, että nyt päästäisiin edes kaksinumeroisiin vastauslukuun. Mutta mitä vielä… Hienoa!

Ensimmäisenä visalaatikkoon saapui tällä viikolla Ilpo Pietilän sähkökirje.

”Taas mielenkiintoinen ja myös itselleni uusi tuttavuus naapurimaamme lyriikan saralta. Katkelmavihje lehdessä on v. 2006 suomennetusta teoksesta ’Piru ja muita kertomuksia’, jonka kirjoittaja on ensisijaisesti runoistaan tunnettu itänaapurimaamme edesmennyt Marina Tsvetajeva. Häneltä ilmestyi Marja-Leena Mikkolan suomennoksena viime vuonna runokoelma ’Ylistys, hiljaa. Valitut runot 1912-39’. Lukulistalle siis tämäkin!

Historian hirveydet, joihin visaukko viittaa, olivat mm. Stalinin vainot Neuvostoliitossa, jotka johtivat Svetajevankin itsemurhaan hirttäytymällä v. 1941.”

Jouko Grönholm lähti liikkeelle vihjeen erisnimistä

”Kun runoilija ilmoittaa suosikkikirjailijoikseen Selma Lagerlöfin, Sigrid Undsetin ja Mary Webbin, kirjavisailijan aatos ei oitis riennä Venäjälle. Mutta tuota kolmikkoa koskevaa luonnehdintaa siteerataan niin usein, että runoilijaa ei ole mahdottoman vaikea päätellä: hän on Marina Tsvetajeva.

Tsvetajevan suomalainen lukijakunta kasvoi moninkertaiseksi, kun Riikka Pelon mainio romaani Jokapäiväinen elämämme (2013) kruuunattiin Finlandia-palkinnolla. Lukijakuntaa lisää myös Marja-Leena Mikkolan Tsvetajeva-valikoima Ylistys, hiljaa! (2017). Mutta venäläisen runouden käännöshistoriasta kannattaa ehdottomasti muistaa myös nyt jo edesmenneen runoilija Hannu Helinin suomentama hieno Tsvetajeva-kokoelma Valitut runot (1997).

Vanhaan Neuvostolyriikkaa-kirjasarjaan käänsi Tsvetajevaa runoilija Aila Meriluoto, mutta hänen tulkintansa perustuivat raakakäännöksiin. Koko Neuvostolyriikkaa-sarja pitäisi muuten julkaista uudestaan, niin hyviä runoja ja mainioita esittelytekstejä se sisältää. Mutta yleisotsikko pitäisi tietysti muuttaa.”

Myös Sirpa Taskinen nappaa kiinni tuosta Pelo-juonteesta.

”Toisin kuin voisi luulla, pikkutyttö ei pelkää Pirua, vaan suorastaan rakastaa sitä, niin kuin muutakin kauheaa. Hän samaistaa Jumalan ja Pirun, ja kokee siitä uskonnollisia tunnontuskia, mutta huomaa, ettei tästä salaisuudesta seuraa rangaistusta. – – –

Kirjailija Marina Tsvetajeva toteaa itsekin olleensa varsin kummallinen lapsi. Hän tulkitsee sen vaikealla äitisuhteellaan: varhainen rakkauden riittämättömyydestä johtunut haava. Aikakauslehtiin kirjoitetuista kertomuksista postuumisti koottu Piru ja muita kertomuksia (1994, suom. 2006) alkaa omaelämäkerralla, jonka mukaan kaikki hänen proosansa perustuu omiin kokemuksiin. Se ohjenuoranaan Riikka Pelo on kirjoittanut Tsvetajevasta Finlandia-palkitun kirjansa Jokapäiväinen elämämme (2013).”

Raila Rinne käy tiivistetysti läpi kirjailijan elämänvaiheita.

”Tsvetajeva perheineen asui 1920- ja 1930 -luvuilla Berliinissä, Prahassa ja Pariisissa, jossa mies Sergei Efron ryhtyi NKVD:n vakoilijaksi. Efronin ja tyttären palattua Neuvostoliittoon myös Marina ja poika Georgi seurasivat sinne pari vuotta myöhemmin. Efron tapettiin 1941 ja tytär vangittiin. Kirjailija ja poika pakenivat sotaa Jelabugaan Tatarstaniin. Elämän ahdinko oli tässä vaiheessa Tsvetajevalle ylivoimaista. Hän hirttäytyi.”

* * *

Juhani Niemi tuumailee tällaisia:

”Marina Tsvetajevan tyyliä on vaikea yhdistää mihinkään valtavirtaan, ehkä vähän impressionistinen, mutta merkitys runokielen ja -muodon uudistajana on tärkeä. En kovin paljon ole Marinan runoja lueskellut, mutta proosateoksista Piru ja muita kertomuksia on kyllä käsissä kulunut. Aivan turha yrittää kertoilla juttujen juonta, teoksen kiehtovuus piilee tekstissä, kuvitelmissa ja ajatuksissa, ei niinkään tapahtumissa itsessään.

Aikanaan Tsvetajeva ei ollut kaikkien mieleen, mutta kuten hän itse nuorena totesi, ’runojeni, kuten kallisarvoisten viinien, aika koittaa vielä’.” Pitänee niitä runojakin vielä uudelleen lukea.”

Veli-Pekka Salminenkin on päättänyt lukea lisää Tsvetajevaa.

”Yhä näyttää visaan löytyvän värikkäitä jos karmaiseviakin kirjailijakohtaloita, tällä kertaa Euroopan väkivallan ja totalitarismin vuosilta. Runoilija Marina Tsvetajevan vaiheet ovat paljonpuhuva esimerkki ruhjovasta ajasta.

Uutta luovat tekstit kuitenkin elävät. Minulla on lista kirjoittajista, joiden tuotantoon pitää tutustua. Tsvetajevan nimi on ollut sillä listalla jo pitempään. Nyt kävin lainaamassa tämän proosavalikoiman Piru ja muita kertomuksia. Olipa hyllyssä myös valittujen runojen nide Ylistys, hiljaa. Näin toteutuu käsittääkseni Kirjavisan perimmäinen tarkoitus: innostaa ihmisiä tarttumaan kirjaan.”

Juuri näin! Tuo hieno ajatus näyttää toteutuvan myös Jaana Pikkarainen-Haapasaaren kohdalla.

”En ole muutamaan vuoteen lukenut venäläistä kirjallisuutta, ehkä pitää ottaa tämä kirjailija lukemistoon.”

Ja sama saattaa tapahtua Kyösti Suonojallekin, joka vastauksessaan myöntää, että runoilija oli hänelle entuudestaan outo, mutta kiinnostus näyttää heränneen.

* * *

Ossi Lehtiö kertoo hienon ja rohkaisevan tarinan.

”Vinkit eivät auttaneet lainkaan, sillä kaikki tuntui vieraalta. Mutta kun vinkissä kerrottiin todella suuri tragedia, niin omalta osaltani kyse on myös melkoisesta onnettomuudesta, joka nyt kuitenkin on osoittautunut jopa myönteiseksi.

Kun noin 14 vuotta sitten sydänleikkauksen sivuvaikutus oli 2. puhekeskuksen eli äidinkielen tuhonnut aivovaurio, niin siitä alkoi tietty kuntoutuminenkin. Oli tapanani ollut aiemmin kirjoja ja tallentaa saamani näkemykset valokuvamuistiini. Aivoinfarkti tyhjensi lähes täydellisesti tuon varaston.

Kuntoutumisessa opettelin uudelleen tuon itselleni ominaisen tavan. Ja nyt se antoi vastauksen tehtävään. Olin näet jossain tilaisuudessa, luultavammin kirjastossa, selaillut kirjoja ja yrittänyt niin muistivalokuvata.

Yksi tekstivinkin osanen ’tyl – sä – ää’ herätti minussa muistikuvia ja yhdisti ne johonkin venäläiseen kirjailijanimeen. Kaksi päivää meni kirjastossa, kun löysin selailemani kirjan ja siinä sijaitsevan haetun sitaatin.”

Mauri Panhelainen kelailee ismejä.

”Lähdeteoksissa 1900-luvun alkua on kutsuttu venäläisen taiteen hopea-ajaksi, jolloin kuvataiteessa ja runoudessa nähtiin monenlaisia uusia ismejä, symbolismia, futurismia, formalismia… Tähän joukkoon nuori Tsvetajeva sijoitetaan usein nuoruuden teosten perusteella aistivoimaisen symbolistina. Myös hänen proosansa on omaperäisten mielleyhtymien siivittämää kuten visateokselle Piru ja muita kertomuksia nimensä lainannut novelli osoittaa.”

Eero Reijonen lähti hakukoneella matkaan, ja löysi jotain uutta, jotain tuttua, jotain lainattua…

”Ei tämä taiteilija ihan outo visakallollekaan ollut. Toki Ahmatova, Pasternak, Jevtusenko ja Osip Mandelstamkin ovat tutumpia. Kolmen ensiksi mainitun kanssa pähkinänpurija tuntee jopa olevansa jonkinlaiset sinut, eli luulee ymmärtävänsä hitusen. No, Radion Eeva Luotonen, kukas muukaan, on pitänyt venäläistäkin kirjallisuutta esillä Venäläiset viisaat -sarjassa. Siellä tämä visakirjailijakin on ollut jonkin verran näytillä. – – –

Tutkimuksia, kirja-arvosteluja, kokonaisia romaaneja alkoi ilmestyä tästä poikansa vuoksi elämänsä itse päättäneestä elämännälkäisestä taiteilijasta, liikettä alkoi tapahtua varsinkin vuoden 2000 jälkeen. Visataiteilijan tytär, Ariadna Efron, Alja, oli saanut julistettua äitinsä jäämistön salaiseksi siihen vuosilukuun saakka.

Tutkijoita kiinnostivat todennäköisesti aluksi visataiteilijan kirjeet. Oletettavasti suurinta osaa kiinnostivar Anna Ahmatova, Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke, joiden kanssa visataiteilija oli tiiviissä kirjeenvaihdossa ja myös rakkaussuhteessa (visataiteilijan oman määritelmän mukaisesti) Moni oli toki jo kiinnostunut Marina Tsvetajevasta itsestäkin, ainakin sen jälkeen kun oli ensin tutustunut näihin kirjeisiin.”

Todetaan vielä, että viikon tietäjiin kuului myös Jorma Kataja ja että viikon palkittu on Ossi Lehtiö ja sanotaan sitten näkemiin ja lukemiin.

Viikon 7 sitaatti

Nyt on vuorossa sen verran kovan luokan stara, että hän on saanut kuvansa erään lentoyhtiön jumbojetin kylkeen. Hän myös piiloutui teksteissään usein salanimien taakse, että saattoi tarkastella maailmaa mahdollisimman monista kulmista. Sellaisen takaa hän kirjoitti tämänkin puolisataasivuisen esseen sisältävän laajemman teoksen, joka jo nimellään tarjoaa vaihtoehtoja.

Kuka on tämä lajinsa järkäle, mikä teos/teksti? Vastaukset viimeistään 21.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kieli suuntautuu korvaan. Mikään muu media ei tee niin. Korva taas on selvästi kaikkein henkisin aisti. Luulen, että useimmat ovat samaa mieltä kanssani; jos joku haluaa lisää tietoa asiasta, viittaan Steffensin ’Karrikaturen des Heligsten’ -teoksen alkusanoihin. Musiikki on kielen lisäksi ainoa media, joka kohdistuu korvaan. Tässä meillä on toinen yhtäläisyys ja todistus siitä tavasta, jolla musiikki on kieli.”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kirjailija, joka sorvasi maatushkanuken

Fredrik Lång ei ole julkisuudessa viihtyvää kirjailijatyyppiä.

Aika kesyksi jäi tietämys, vaikka vastauksen penkomiseen oli annettu jatkoaikaa. Mutta ei kirjailijakaan ollut mikään julkkishakuinen tapaus. Tästä todiste olkoon, että mainitessaan hänen välttelevän palkintomanooverejä, visaukko viittasi siihen, että kirjailijamme ei ole halunnut romaanejaan ilmoitettavaksi mukaan Finlandia-mittelöihin. Sama juttu, jonka Eero Reijonen on vastauksessaan noteerannut ja paljastaa näin myös kirjailijan henkilöllisyyden:

Fredrik Lång kieltäytyi jo 1990-luvulla etukäteen Finlandia- ehdokkuudesta, James Joycen alter egoa, Stephen Dedalusta lainaten: ’Haluan yrittää ilmaista itseäni joko elämäntavallani tai taiteellani niin vapaasti kuin pystyn, niin täysivaltaisesti kuin osaan, ja puolustuksekseni aion käyttää ainoita itselleni sallimiani aseita: hiljaisuutta, maanpakoa ja viekkautta.’ ’Eivät kaikki kirjailijat sirkustemppuja osaa eivätkä nauti framilla olosta’, muistutti Närpiön taiteilija vielä lisäksi tällä kustantajalleen Tammelle osoittamallaan kirjeellä.”

Vaikka urakan työläyttä päivitteleekin, Kyösti Suonoja paloittelee vihjeet ja sitaatin napakasti kuin hakukone, ja löytää näin oikean vastauksen.

”Aluksi luulin tämän kertaisen tehtävän sujuvan kuin Strömsössä, mutta jouduinkin tekemään töitä oikean kirjan löytämisessä. Vihjeessä mainittiin ’hankenilainen’ ja ’teatteri- ja elokuvahjaaja. No, Hankenissa opiskelee suomenruotsalaisia, joten Ralf Långbacka tuli mieleen. Hänen syntymäkuntansa on Närpiö, joten lähdin hakemaan Närpiössä syntynyttä kirjailijaa, jonka nimessä on puolet Långbackan nimestä.
Pian päädyin Fredrik Långiin.

Lång (s.1947) on vapaa kirjailija ja filosofian tohtori. Hän sysntynyt Närpiössä ja asuu nykyään Helsingissä. Hän on kirjoittanut lukuisia kiiteltyjä romaaneja kuten ’Dick, Dosenten och Jane’ (Schilds), joka ilmestyi Marja Kyrön suomennoksena nimellä ’Minä, Dosentti ja Jane’ (Tammi 2009). Tätä kirjaa luulin aluksi nyt haettavaksi teokseksi, mutta kun en siitä löytänyt Dickien-pentelettä, lähdin tutkimaan Långin muita romaaneja. – – – Kävin kahdesti Itäkeskuksen kirjastossa ennen kuin löysin vastauksen Fredrik Långin kirjasta ’Venäjän serkku’.”

Myös Veli-Pekka Salminen äkkäsi vihjeiden viitoittaman polun.

”Vinkeästi johdatteli sitaattien herra ja vihjeiden valtias. Siis Ralf Långbackan myötä Närpiöön ja sitä kautta Fredrik Långiin. Lång on oppinut kirjailija, joka todella on jäänyt suuremmalle yleisölle suhteellisen tuntemattomaksi.”

* * *

Mauri Panhelainen kehuu romaania ja yrittää muistella, onko sen jo aiemmin lukenut.

”Kun luin Fredrik Långin visateosta Venäjän serkku, pohdin samalla, olenko sen joskus lukenut sen vai en. Mainio romaani on vuodelta 2003, monella tavalla tutun oloinen tarina, vaikka johtopäätös jäi lopulta avoimeksi. Vuosien myötä hyvästäkin muistista tulee käyttäjälleen epävarma kapine. – – –

Kirjan takakansi vertaa romaanin monipolvista juonikuviota venäläisen puunuken kerroksellisuuteen. Eikä suotta.

Päällimäisenä kerroksena puunukkemaisessa juonikuviossa on keski-iässä ja väsähtäneessä avioliitossa kärvistelevän miehen etsiminen ja eksyminen. Sen sisältä löytyy romaanin toinen kerros, äkkinäinen rakastuminen ja epätoivoinen tapahtumasarja suhteessa Jelenaan, venäläiseen varieteetähtöseen. Kolmas nukke vie syvemmälle, askeleen sekasortoisessa todellisuuteen 1990-luvun Pietarissa, jossa mikään ei tunnu olevan sitä, miltä se näyttää. Nahkatakkiset gorillat tai heidän käskijänsä käyttävät rahaa ja valtaa.

Sisimmäinen kerros porautuu 1930-luvun synkkiin Neuvosto-Karjalan tapahtumiin, jonne myös suomenruotsalaisia kommunisti-idealisteja lähti rakentamaan uutta yhteiskuntaa.”

Samanlaisia, osin vähän epämääräisiä lukumuistumia oli Sirpa Taskisellakin.

”Jotain olen Fredrik Långilta aikaisemmin lukenut (ainakin ’Ajatuksen ja tunteen matka’), en kylläkään tätä visassa haettua kirjaa Venäjän serkku. Siinä naimisissa oleva suomenruotsalainen ekonomi Dickie Skoog ihastuu laivaristeilyllä tapaamaansa venäläiseen laulajaan, Jelenaan, ja lähtee hänen perässään Pietariin. Vähitellen paljastuu, että he ovat kaukaista sukua. Jelenan alun perin suomalaiset isovanhemmat Otto ja Signe kuuluivat niihin idealisteihin, jotka 1930-luvulla lähtivät hyvässä uskossa rakentamaan Karjalan neuvostotasavaltaa.

Tiheätunnelmaista proosaa.”

Pertti Vuorela löytää vertailukohteita kahteen kotimaiseen huippuromaaniin.

”Venäjän serkku lähti vetämään hyvin. Dickie Skoog rakastuu palavasti Ruotsin-laivalla venäläiseen laulajattareen Jelenaan palatessa tieteellisestä seminaarista Tukholmasta. Samanlainen äkkirakastuminen on myös Sofi Oksasen ’Puhdistuksessa’.

Tämän jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Selvittäessään Jelenan sukua ja tarinaa Dickie törmää Otto Lagerstamiin ja tämän vaimoon Signeen, jotka päätyivät aikoinaan 1930-luvulla rakentamaan Karjalan neuvostotasavaltaa tunnetuin seurauksin. Karjalan rakentamista kuvasi myös Antti Tuurin romaaniin perustuva mainio elokuva ’Ikitie’, joka nähtiin viime vuoden lopulla teattereissa. – – -”

Hyvin tämä kirja ”veti” myös Juhani Niemen mielestä.
”Todellakin, aivan outo kirjailija kyseessä. Mutta etsivä löytää ja sitkeys palkitaan: kirja viimein löytyi. Ja hyvä oli, että löytyi, on sen verran mielenkiintoinen teos, että kunhan saan tämän luettua, taidanpa lainata toisenkin.”

Palkinto tällä kertaa Mauri Panhelaiselle. (rb)

Viikon sitaatti

Tämän viikon kirjailija on ottanut vaikutteita omaan proosaansa irlantilaisesta kirjallisuudesta, jota hän on myös kääntänyt. Hän on jopa arvellut olleensa edellisessä elämässään irlanninsusikoira.
Tämä palkittu novellikokoelma ilmestyi viime vuosituhannen puolella, niukasti. Kuka sen kirjoitti, mikä teos? Vastaukset viimeistään 14.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Huhtikuun seitsemännen päivän iltana kuolemanväsynyt tohtori Nagel saapui perille. Asemalla valvoemiensa öiden aikana hän oli valinnut asemapaikakseen kohdan, josta saisi ensimmäisen kerran näkyviinsä kaksi suurta sammunutta tähteä. Hän tiesi niiden killuvan pimeällä taivaalla kuin kuparikolikkokaksoset. Maailmassa, josta hän oli kadonnut, kyse ei ollut tähdistä, vaan Mariannen reiden rokotusarvista. Ne muistuttivat tohtoria heidän ensimmäisistä yhteistä yöstään.”

Keskustelua aiheesta

Ex-kansanedustaja hurjana: Kertoo Suomen historian kymmenen pahinta demokratian loukkausta: ”Kyytiä saavat media ja muut s****nan tunarit, hybridit ja kyberit”

Kuva: Into Kustannus

Vasemmistoliiton entinen europarlamentaarikko ja kansanedustaja Esko Seppänen lupaa paljastaa uutuuskirjassaan Rauhan ja rahan geopolitiikka itsenäisen Suomen historian kymmenen pahinta demokratian loukkausta, joihin teoksen mukaan kuuluvat muun muassa pääomamarkkinoiden liberalisointi ilman eduskunnan päätöksiä, sitä seuranneen pankkikriisin hoito valtion varoin ja Naton rauhankumppanuusohjelmaan osallistuminen ilman eduskunnan päätöksiä.

Seppänen toteaa kirjassaan politiikan samanlaistuneen niin, että puolueita on kaiken aikaa entistä vaikeampi erottaa toisistaan.

Seppäsen aiempia kirjoja ovat muun muassa Mistä Suomi vaikenee?, Emumunaus ja Oma pääoma.

”Kirjassani kyytiä saavat finanssikapitalismi ja federalismi, trumpismi ja putinismi, banksterimafia ja eurokraatit, Nato ja USA, EU ja Saksa, Naton isäntämaasopimus ja rauhankumppanuusohjelma, media ja muut saatanan tunarit, hybridit ja kyberit, Raisio Oyj ja ulkomaiset terveyspalveluyritykset sekä koti, kirkko ja isänmaakin”.

Kirja ilmestyy 14.2.

Keskustelua aiheesta

Pelastiko Stalin Suomen demokratian?

Kuva: Työväen arkisto
Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivän juhlassa toukokuussa 1927. Se ei ollut merkki sisällissodan haavojen arpeutumisesta vaan herätti suuttumusta niin vasemmalla kuin oikeallakin.

Seppo Hentilä on valinnut uuden kirjansa kanteen saman lavastetun teloituskuvan, jonka taiteilija Ilkka Suppanen sijoitti valtioneuvoston tilaamaan Suomi 100 -juhlarahasarjaan. Perustelun Hentilä sanoo olevan saman kuin, millä ministeri Petteri Orpo perusteli rahan diskausta. Kalikka kalahti.

Hentilän mukaan vuoden 1918 tapahtumia ei siis vieläkään voida käsitellä ”normaalina” historiana, eikä niihin vieläkään voida suhtautua täysin kiihkottomasti. Siksi tämä kirja.

Muistovuoden aikana käydään varmaankin monta kertaa läpi itse sisällissotaa, mutta myös sen syitä ja seurauksia. Itse tapahtuma lienee kohtuullisesti kaluttu. Syistä ja seurauksista käydään luultavasti tarkentavia ja rapsakoitakin keskusteluja. Hentilän kirja ei paneudu sodan syihin vaan seurauksiin. Tämä kattaus onkin suositeltava muistamisen historian oppitunti ja merkittävä pohjustus muistovuodelle

Sisällissodan kauheudet paljastuivat julkisuuteen vähin erin ja rajusti jälkijunassa. Verileikki oli laajuudeltaan karmaiseva. Hentilä muistuttaa, että ennen sotaa kuolemantuomio oli Suomessa pantu toimeen edellisen kerran vuonna 1825. Siihen nähden sisällissodan silmitön tappaminen sai epäilemättä aikaan shokkivaikutuksen, joka jäyti pitkään. Nykytermein ilmaistuna sisällissodassa tehtiin vakavia sotarikoksia, joukkotuhontaa, etnisiä puhdistuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Toki on huomautettava, että myös paikkaansa pitämättömiä kauhutarinoita leviteltiin propagandamielessä sodan vielä kestäessä.

Aivan aluksi sodan voittaja määritteli tapahtuneen. Sisällissodasta tuli vapaussota. Termiä alettiin käyttää jo sodan aikana, kun valkoisen puolen propagandassa sotaa käytiin erityisesti venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kanssaan liittoutuneita ”punaryssiä” vastaan. ”Punaryssän” käsite oikeutti kätevästi myös etnisen puhdistuksen, hehän olivat oikeastaan menettäneet suomalaisuuden statuksen.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi.

Sisällissodan seurauksena syntyi Hentilän mukaan niin sanottu ”Valkoinen Suomi”. Sodan lopputulos ratkaisi kokonaisen yhteiskuntarakenteen tuleviksi vuosikymmeniksi. Valkoisen Suomen muistelukulttuuri muovasi yhteiskuntaa, punaisten uhrien muisteleminen julkisesti kiellettiin.

Pitkien varjojen lomaan alkoi työntyä myös valoisia puolia. Suomi pysyi autoritaarisesta kulttuurista huolimatta demokraattisena valtiona. Kunnallisvaaliuudistuksen jälkeen maltilliset sosialidemokraatit nousivat monessa kunnassa valtapuolueeksi. SDP:stä tuli vuonna 1927 myös pääministeripuolue ja Väinö Tanner otti vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivänä 16. toukokuuta. Tilanne närkästytti poliittisen kentän molempia laitoja.

Sisällissodan muisteluhegemonia säilyi silti voittajien puolella. SDP:llä ei ollut alkuun edes intressiä nostaa esiin toista puolta. Kapina katsottiin virheeksi, joka oli parasta unohtaa. Kommunistit ylläpitivät omaa luokkasotakertomustaan, aluksi maan rajojen ulkopuolella ja vasta sotien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi, kun Stalinin diktatuuri määräsi rauhansopimuksen perusteella lakkautettaviksi ”fasistiset” järjestöt ja samalla siis ”Valkoisen Suomen” rakenteet. Stalin siis pelasti Suomen demokratian?

Toki kansallista eheytymistä oli tapahtunut jo ennen sotia. Punamultakauden alku ja talvisodan henki olivat järsineet kaikkein yksipuolisinta kuvaa yhteiskunnasta.

Sotien jälkeisen valkopesuveden mukana meni tosin muutakin. Talvisodan hengessä perustettu aseveliliike oli sentään itsenäisyyspäivänä 1940 asettanut kunniavartioita myös punakaartilaisten haudoille.

Valkoisen Suomen vaalima vapaussotakertomus piti silti yhä pintansa. Sitä pääsi järkyttämään oikeastaan vasta Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogia (1959–1962). Fiktiivinen romaani ei ainoastaan muuttanut suomalaisten vakiintunutta kuvaa sisällissodasta vaan käynnisti samalla yhteiskunnallisen kulttuurimurroksen, jonka vaikutukset tuntuivat pitkään.

Punaisen Suomen historiahanke toteutui 1980-luvulla. Heikki Ylikankaan ”Tie Tampereelle” (1993) tarkensi kuvaa edelleen. Sen innoittamana käynnistettiin Sotasurmat-hanke (1998–2004). Hentilän mukaan se oli selkeä irtiotto sekä valkoisesta että punaisesta muistiperinnöstä. Projektin nimitiedostoon kertyi lähes 40 000 vuosien 1914–1922 sotaolojen uhria.

Heistä valtaosa eli noin 36 600 kuoli sisällissodassa.

Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Keskustelua sodan nimestä on käyty vielä tänäkin vuonna. Aihe ryöpsähti esiin myös Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, kun epäiltiin ”suomettumisen” vaikuttaneen myös historiakulttuuriin. Hentilän mukaan vapaussotakertomus teki 1990-luvun ilmapiirissä ”näyttävän paluun” poliittisista sidonnaisuuksista riippumattoman sisällissota-nimikkeen rinnalle. Sisällissota oli jo siinä vaiheessa korvannut sinänsä konsensushenkisen kansalaissota-nimikkeen. Mutta sodan eri nimillä on yhä kannattajansa. Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Vuoden 1918 pitkät varjot ulottuvat siis tänne asti – vai ulottuvatko? Varjojen hälvetessä käy lähes mahdottomaksi todeta, onko jokin ajankohtainen kiista sadan vuoden takaisten tapahtumien värähtelyä vai demokratiassa normaalia poliittisten näkökantojen törmäilyä.