Lyhytelokuvilla 1990-luvulla aloittanut, tällä vuosituhannella pitkän fiktion puolella paljon sekä aikuisille että lapsille (muun muassa suosittu Onneli ja Anneli -elokuvasarja) ohjanneen Cantellin onnistuneimpia töitä on vuonna 2009 ensi-iltaan tullut episodielokuva Kohtaamisia. Sen yhdessä pääroolissa nähtiin suomalaisen elokuvan 1950-luvun ruuhka- tai miksei kulta-ajankin supertähti Anneli Sauli.

Tämä nimenomainen kohtaaminen oli merkittävä, sillä Cantell ja Sauli, niin eri elokuvasukupolvea kuin ovatkin, ystävystyivät ja pitivät kiinteästi yhteyttä aina Saulin toissa vuonna tapahtuneeseen kuolemaan asti.

Tämän ystävyyden hedelmänä meillä on nähtävänä nyt dokumentti Annelin aika, joka nimensä mukaisesti käy läpi kohdehenkilönsä elämää ja uraa lapsuudesta 50-luvun kotimaan tähtivuosien ja Saksan-kauden kautta 70-luvulla alkaneelle Saulin toiselle, yli neljännesvuosisadan kestäneelle näyttelijäuralle Joensuun kaupunginteatterissa. Reaaliajassa eli haastattelutilanteissa ollaan viime vuosikymmen lopunssa. Sen jälkeenkin Sauli nähtiin vielä tärkeässä sivuroolissa Cantellin elokuvassa Sisarukset, jonka kuvauksista myös dokumentissa on väläyksiä.

Erinomainen ratkaisu on myös se, että Saulin elämästä kertomassa on vain hän itse; ei siis myötäsukaisen imeliä aikalaismuistoja, kuinka kaikki oli kaunista eikä mikään tehnyt kipeää – toisaalta ei niitä aikalaisnäyttelijöitä tai -ohjaajiaolisi kovin monta enää ollut hengissäkään vanhoja muistelemaan. Tarjolla ei ole myöskään filmiasiantuntijoiden jälkiviisaita tai ylianalysoivia tulkintoja Saulin elokuvista.

Annelin aika -elokuvalla on ikään kuin kolme kertojaa: Anneli itse, Saara Cantell omalla panoksellaan sekä runsas elokuva- ja viihdeuutisklippien rypäs, joka ei ole vain kuvituskuvaa vaan kommentoi omalla tavallaan myös Annelin kertomaa ja luo laajempaa ajankuvaa.

Juttuahan Saulilla piisaa. Paitsi elokuvista, myös miehistä, joita hänen elämässään riitti Åke Lindmanista ja alppihurmuri Toni Sailerista aatelispoika Ali Richthofeniin. Kaikkia ei Sauli enää itsekään muista, kuten käy ilmi Cantellin lyödessä haastateltavan eteen vanha lehtileikkeen Eeva-lehdestä, jossa Sauli hehkuttaa uusinta romanssiiaan. Hänen reaktionsa on hersyvästi tyyppiä “kuka, mitä, häh”.

Sauli tulee dokumentissa myös kumonneeksi aika yleisen käsityksen, jonka mukaan SF:n suurmoguli T. J. Särkkä olisi riisuttanut vain jollain “vanhan likaisen miehen” tirkistelymentaliteetilla Saulin kuuluisaan alastonkohtaukseen klassikkoelokuvassa Hilja – maitotyttö. Sauli muistelee Särkän olleen filmauksessa hyvin diskreetti, ja vähättelee nykyperspektiivistä kohtauksen uskaliuutta. Aikansa seksisymboliksi kohottamistaankin hän tarkastelee noin 60 vuoden etäisyydeltä kiihkottomasti, vähän huvittuneestikin. Se oli ajan henki. Joka maalla nyt vain piti olla omat loreninsa, lollobriginansa ja marilyninsä.

Maisteri ja nouseva tähti eli Särkkä ja Sauli elokuvan Hilja – maitotyttö kuvauksissa.

Oli Saulilla filmauksista niitä ikävämpiäkin kokemuksia, raskasta seksuaalista häirintää niin suomalaisissa kuin saksalaisissa tuotannoissa, mutta nimiä hän ei kohuhakuisesti ilmoille heittele.

SUOMESSA AIKA vähälle huomiolle ainakin nykyajassa jääneet Saksan Ann Savo -vuodet valottuvat nyt kohtalaisen hyvin, ainakin paremmin kuin elokuvahistoriikeissä aiemmin. Sen sijaan vähän enemmän olisi kiinnostanut kuulla ja nähdä Annelin pitkästä, vuonna 1971 alkaneesta elämänjaksosta Joensuun kaupunginteatterin näyttelijänä. Ja erityisesti hänen kollegiaalisesta suhteestaan “uudelleenlöytäjäänsä” Jouko Turkkaan, jonka uran räväköihin alkuvuosiin kuului näyttelijöiden tukilakko Joensuussa, kun häntä oltiin savustamassa ulos teatterin johdosta.

On toki ymmärrettävää, että elokuvantekijää kiinnostaa keskeisesti dokumenttinsa kohteen elokuvaura, mutta myös Saulin roolista eli todellisuudesta ikikommunistina ja toiminnastaan 70-luvun taistolaiskaadereissa olisi näin matkan päästä muisteltuna kuullut kernaasti lisää. Nyt poliittinen hänen elämänsä kuitataan kovin tiivistetysti muutamassa minuutissa.

Mitään erityistä uutta dokumentti ei Anneli Saulin taitelijakuvaan tuo, mutta sitä on edellä mainituista syistä oikein mukava katsoa, kiiitos päähenkilönsä, jolla riitti temperamenttia ja mukavan ilkikurista huumorintajua hamaan loppuun asti.