On Disney-yhtiön hegemoniasta perheviihteen jättiläisenä mieltä jos toista, tuottihan yhtiö viime vuosisadalla jo pelkästään pitkän animaation saralla myös monta sukupolvelta toiselle kestävää klassikkofilmiä Dumbosta (1941) Basil Hiiri, mestarietsivään (1986).

Tämän vuosisadan tarjonnasta kun tekee jo pientä neljännesvuosisadan otantaa, niin siinä onkin päässä pitelemistä kuin Mikki Hiirellä kaikelle tuhahtavan tupajäärän t-paidassa. Vaan löytyyhän joukosta sentään yksi valovoimainen teos, Lilo & Stitch (2002). Nyt, kun se on alkanut jo hiljalleen saavuttaa klassikon asemaa, tuodaankin siitä ilmoille elävöitetty versio.

Tuttu tarina on siirretty aika lailla sellaisenaan uuteen versioon, mutta sytytyslanka on sammunut samantien. Kytkös vielä varsin perinteikkään animaation vapauksista nykyiseen, digitaalisten mahdollisuuksien sekoittamaan todellisuuteen on löydetty kuin siskosten kotirantaan olisi ilmestynyt maansiirtokone huomaavaisine liikkeineen.

Uusi Lilo & Stitch pakenee orastavia herkkiä tai olennaisia hetkiä aina hyvin nopeasti törmäilyyn ja touhuiluun. Kertoo ehkä jotain kulttuurin kehityksestä, että 23 vuoden takaisessa animaatiossa riitti enemmän aitoja lähimmäisyyden kokemuksia kuin nykyhetken live action -versiossa.

Eläinvetoinen yhtiöhän keräsi aikanaan vuosikaudet moitteita ihmishahmojensa tylsyydestä, mikä tekikin Lilon ja Stitchin onnistumisesta aikanaan huomattavan tapauksen. Se on jäänyt kuitenkin piristäväksi poikkeukseksi, omalaatuisen elämänkylläiseksi etapiksi Disneyn mahdikkaissa konsepteissa. Olisi hauskaa, jos näytelty ja oikeissa maisemissa kuvattu Lilo & Stitch tekisi selvästi kunniaa alkuperäiselle, mutta ei. Tarjolla on halpaa hosumista. Yksi hieman koskettava hetkikin ohitetaan salamana.

ON VAIKEAA keksiä uudelle Lilo & Stitchille muuta syytä kuin silkka rahastus alkuperäisen muistolla ja Stitchin kelvosti kierrätettävällä hahmolla. Lopputulos irvistää epämukavasti kuin rantaveteen unohtunut räyhäävä karvalelu, jonka kevyt mekaniikka on liiasta kosteudesta pettänyt. Kuten Ingmar Bergman totesi uuden aallon elokuvista: ”Liian paljon vettä”.

Sosiaalitätiä muuten näyttelee alkuperäisversiossakin ääninäytellyt Tia Carrere, joka muistetaan ennen kaikkea 1990-luvun alun Wayne’s World -komedioista.