Vaan eipä Tatami aivan juuri tästä ajasta olekaan. Iranilaisen ja israelilaisen ohjaajan yhteistyö valmistui viime vuonna ja sai ensi-iltansa silloin syyskuisilla Venetsian elokuvafestivaaleilla. Kuukauden päästä sitten tapahtui mitä tapahtui Israelin ja Palestiinan pattitilanteessa.

Tatami on tietysti japania ja tarkoittaa judomattoa. Elokuva alkaa Tbilisistä lajin maailmanmestaruuskisoista ja myös asettuu niihin varsin tiiviisti. Iranilainen judoka Leila (Arienne Mandi) pärjää hyvin ja saa kuulla mahdollisesti ottelevansa israelilaista kilpakumppania vastaan. Leila on tähänkin motivoitunut, mutta valmentaja Maryam (Zar Amir Ebrahimi) epäröi. Iranin miesvaltainen judoliitto painostaa Leilaa luopumaan koko kilpailusta, vaarantaen jopa hänen lähiomaistensa hengen.

Heidän pyrkimyksenään on kenties ollut luoda aiheestaan tasapainoinen tilannekuva. Tatami tuokin sinänsä osuvasti valokeilaan sen, kuinka erilaisista lähtökohdista eri maiden kilpailijat huippu-urheilussa voivat asettua toisiaan vastaan. Ja kuinka musertavina ulkourheilulliset asiat voivat painaa urheilijan sisällä, kun vaakakupissa ovat voittaminen ja häviäminen.

Yksilötason ulkopuolella, poliittisen jännärin otteita tapaillessaan, tämä tuotannoltaan yhdysvaltalaisgeorgialainen elokuva sen sijaan on fatalistisen yksipuolinen. Se tuo esiin perustellusti kritiikkiä iranilaisen yhteiskunnan ammottavista puutteista yksilönvapaudessa ja naisten asemassa, mutta se avainkysymys, miksi Iran tosi asiassa vastustaa Israelia, lakaistaan matolta.

Israelin boikotoimisella eri urheilukisoissa on arabimailla pitkä historia, mutta Tatami ei ole kiinnostunut esittämään Israelin kuin kovin anonyyminä ja siten jokseenkin ongelmattomana valtiona. Taustoittamisen puute kostautuu etenkin elokuvan emansipatorisessa lopussa, jossa irrottaudutaan naiivin helpottuneesti sekä jännityksen kontekstista että Iranin hengellisen johdon piiristä kohti mahdollisuuksien maailmaa, länttä.

TOSITAPAUKSESTA inspiroituneen asetelman avoimempi kokonaishahmottaminen olisi kenties tehnyt elokuvan ottelutilanteistakin jännittävämpiä ja korostanut tasapuolisemmin urheilijoiden rooleja maidensa poliittisina pelinappuloina.

Ehkä syytä äärimmäisen pelkistetyn elokuvan vähäverisyyteen on myös itse judossa, sen kineettiseltä kannalta jotenkin kiinnekohdattomassa tekniikassa. Henkilökohtaisesti on todettava, että vaikka viime olympialaisissa vahtasin laajalla otannalla eri lajeja koskimelonnasta breakdcanceen, ei judo vieläkään sytyttänyt. Tatami osoittaa, ettei laji niin luontevasti taivu elokuvalliseenkaan hahmotukseen.

Mustavalkoisena kuvattu Tatami ei myöskään visuaalisesti ole niinkään häikäisevä vaan pikemminkin hämärä ja harmaa teos. Voi olla, että se istuu paremmin intiimimpään teatteriin kuin isompien ensi-iltojen saliin, jossa se nyt oli nähtävillä.