240 kilometriä pitkä Altajoki lähtee samalta tunturiseudulta Norjassa kuin Ounasjoki Suomessa.

Kun joki padottiin 1980-luvun alussa vesivoimalaa varten, se oli norjalaishallinnolta poikkeuksellisen voimakas isku alueen saamelaiskulttuuria kohtaan.

Patoamista edeltäneeseen kansanliikkeen ja mielenosoitusten aikaan palaa norjalainen Ole Giæver (s. 1977) viidennessä pitkässä elokuvassaan Anna joen virrata.

Uudenaikaisen ympäristöliikkeen ja alkuperäiskansan yhteen tuovia tapahtumia kuvataan nuoren epävarman opettajan Esterin (Ella Marie Hætta Isaksen) kautta. Hän on toistaiseksi pyrkinyt kätkemään saamelaisuutensa työssään. Tarinasta tulee myös hänen yhteiskunnallinen ja kulttuurillinen kasvuprosessinsa.

Kokonaisuudessa ei ole mitään pinnallisen kohottavaa. Saamelaisten elämä näyttäytyy mahdollisuuksiltaan niin nujerrettuna, että oman identiteetin puolustaminen on henkisesti raskasta ja monien surujen ja pettymysten ympyröimää aktivismia, johon on vain kasvettava.

Toiset kokevat sen niin mahdottomana , että ovat luopuneet tai luopuvat taistelusta. Yksi sellainen on Esterin äiti, mentyään uusiin naimisiin norjalaismiehen kanssa.

Muisto ja mysteeri kuolleesta isästä piirittää Esteriä lapsuutensa kotikonnuilla, joissa vallitsee uusi, assimiloitunut elämä.

Kyettyään lausumaan lopulta ääneen suhtautumisensa muuttuneeseen kotitaustaansa ja kieltäessään häpeänsä Ester saa myös itseluottamusta aktivismissaan, aiemmin hän mykistyy tv-haastattelussa.

Kuolema, etenkin nuoren ihmisen, on kuitenkin aina niin suuri asia, että se nostaa vanhankin saamelaisyhteisön henkiin – mutta paradoksaalista kyllä, vain suruajaksi.

Giæver on täydestä sydämestään Altajoen asukkaiden puolella, mutta hän ei rakenna yksioikoista kuvaa siitä mitä saamelaisuus merkitsee tai mitä sen kuuluisi merkitä.

Alleviivaamatta tulee selväksi ympäristö- ja paikallisaktivismin merkitys pitkässä juoksussa. Vaikka taistelu hävittiin, niin saamelaisidentiteetti kuin ympäristöajattelu olivat vahvistumassa, siitä on osoituksena itse elokuvakin.

VÄHITELLEN KESKEISEEN rooliin elokuvassa kasvaa Esterin oppilas, yksinäinen norjaa puhumaton poika.

Paljastamatta loppua, Anna joen virrata on hieno kouluesimerkki siitä, miten elokuva lopetetaan. Kuinka tarinan monet aktivoitumiseen ja passivoitumiseen kytkeytyvät, sukupolvelta toiselle siirtyvät ylpeyden ja häpeän teemat kiteytyvät hiljaiseksi loppusoinnuksi, jossa ei tyrkytetä mitään sanomaa vaan jätetään katsoja vaille ylenpalttista katharsista ja näin miettimään jopa omaa rooliaan kokonaisuudessa.

Äkkiseltään Anna joen virrata voi herättää pohtimaan, onko meillä tehty näin onnistunutta elokuvaa saamelaishistoriasta? No onhan toki, esimerkiksi Paul-Andersin Simman Antakaa meille luurankomme (1999), yksi parhaista suomalaisista dokumenttielokuvista koskaan.

Ja onhan Anna joen virrata myös osaksi suomalainen tuotanto, mukana on tuotantoyhtiö Bufo.

Elokuvavuotta on vielä jäljellä, mutta tähänastisten kotimaisten uutuuksien pohjalta sen voi todeta, että tänä vuonna Suomen eduskunnalla olisi perusteltu mahdollisuus tehdä poikkeus, ja valita vuosittaiseen omaan elokuvanäytökseensä vaihteeksi pohjoismainen yhteistuotanto.