Rastafarismi näyttelee uskontona tarkoitushakuista osaa uunituoreessa, vuosiin 1976-78 ajoittuvassa Bob Marleyn elämäkertafilmissä, jonka on ohjannut Reinaldo Marcus Green.

1977 olikin Marleylle merkittävä käännekohta, hyvässä ja pahassa. Kesän alussa julkaistiin hänen ja The Wailersin timanttinen mestariteos Exodus ja vähän myöhemmin 32-vuotias Marley sai kuulla sairastavansa ihosyöpää.

Bob Marley: One Love on Marleyn kuolinvuonna 1981 syntyneen Greenin neljäs pitkä ohjaus. Edellinen oli Suomessakin nähty Williamsien tennisperheen kuvaus King Richard: Williamsien tarina (2021).

Hankkeen taustalta löytyy Marleyn ilmeisen varakas perikunta, etunenässä muusikkona itsekin tunnettu Bobin poika Ziggy Marley, joka on toiminut elokuvan pääasiallisena tuottajana. Green on kenties ollut legendan läheisille juuri sopivan anonyymi ohjaaja, joka ei runno esiin omaa näkökulmaa.

VUONNA 1962 Englannin siirtomaaherruudesta itsenäistyneen Jamaikan kaoottinen tilanne jengisotineen ja poliittisine pattitilanteineen toki väijyy Marleyn nousun taustalla, mutta Greenin elokuva ei ole sävyiltään sen paremmin yhteiskunnallinen kuin henkinenkään, vaikka se uskonnon roolia kovasti korostaakin.

Kyseessä on dramaturgisesti valmiina annettava reggaemessiaan huipulle nousu, jonka näkemys syntyy jälkikäteisesti hänen tähtistatuksensa eikä välittömän kokemuksen kautta. Hidastetut, latteasti visualisoidut lapsuus- ja nuoruustakaumat kerrostavat myyttiä.

Sinänsä sujuvasti elokuvaa katselee, mutta sillä on suuri sydän, joka ei syki.

Kun kuuntelee Marleyn useimmiten aurinkoista, sielua nostattavaa musiikkia, jota elokuvassa on kiitettävän yltäkylläisesti, ei voi olla ajattelematta, kuinka verevämmän ja maanläheisemmän muotokuvan hän kontolleen ansaitsisi. Reggae-elokuvan klassikon The Harder They Ciomen (1972) autenttisesta rosoisuudesta ei ole Marleyn miljoonamyyntien asteikolla valitettavasti jäljellä mitään.

Energisimmillään elokuva on silti vähän yllättäen levytyskohtauksissa, mutta niiden ulkopuolella Marleyn kytkeytyminen jamaikalaiseen kulttuuriin ja reggaen sanansaattoon jäävät pintapuolisiksi.

Marleyn kiinnostavaa vetäytyvää puolta elokuvassa kuvataan erityisen varovaisesti. Myöskin pitkällinen rakkaus taustalaulaja Rita Marleyyn jää pitkälti merkitsevien katseiden varaan. Wailersin jäsenet esitellään pikakuvaelmina.

Oma lukunsa on tietysti Marleyn kauniisiin, syvälle porautuviin kasvoihin kytkeytyvä karisma, jota brittinäyttelijä Kingsley Ben-Adir ei perimmäisessä nöösiydessään tavoita, vaikka kelvollisesti näytteleekin.

ELOKUVAHISTORIA muistuttaa, että mahdottomalta tuntuvasta on joskus tehty mahdollista: kuinka ilmetty ja sisäistetty Jim Morrison olikaan Val Kilmer aikoinaan Oliver Stonen The Doorsissa (1991)…

Sen rinnalla Ben-Adirin Bob Marley on hyväntahtoinen ilmestys, johon odottaisi törmäävänsä pikemminkin Visulahden vahakabinetissa kuin valkokankaalla.

Lopputekstien aikana nähdään sentään arkistomateriaalia itse Marleysta. Muistutuksena onkin syytä mainita muinaisen Senso Filmsin maahantuomasta Stefan Paulin konserttielokuvasta Bob Marley Live in Concert (1998) ja Kevin Macdonaldin dokumenttielokuvasta Marley (2012), joka meillä tosin päätyi vain dvd-levitykseen.