Bud Abbott & Lou Costello, Jerry Lewis & Dean Martin, Majakka & Perävaunu (Carl Schenström ja Harald Madsen), Tage Danielsson & Hasse Alfredsson, Pekka ja Pätkä (Esa Pakarinen ja Masa Niemi) tai meidän päiviltämme vaikkapa Stephen Fry & Hugh Laurie – dynaamisia duoja yhtä kaikki.

Suurin ja  globaalisti se kaikkein rakastetuin jäi tuosta puuttumaan: Laurel & Hardy (jotka Suomessa tehtiin tunnetuksi junttímaisella nimityksellä Ohukainen ja Paksukainen, på svenska vähän nokkelammin Helan och Halvan).

Jon S. Bairdin elokuvan Stan ja Ollie tapahtumat fokusoituvat juuri tuohon parivaljakon viimeiseen esiintymisvuoteen, Britanniaan suuntautuneen livekiertueen vaiheille. Vasta kolmannen pitkän filminsä nyt ohjanneen Bairdin ja käsikirjoittaja Jon Popen rajaus on viisas. Näin tämä elokuva kiertää ne karikot, joihin spektaakkelihakuisen ohjaaja Richard Attenboroughin Chaplin-elokuva aikoinaan rysähti yrittäessään haukata liian suuren palan pikku kulkurin vaiheikkaasta elämästä. Samoilta kiviltä löytyy monen muunkin merkkihenkilöistä tehdyn elämäkertafilmin hylky.

Enemmän surumielinen kuin koominen

Bairdin ohjauksessa pieni tekee kauniiksi. Tarinan keskiössä on ikääntyneen koomikkoparin pyristely keskellä yhden aikakauden mediamurrosta, jossa valtaansa vauhdilla kasvattavan television ounastellaan pyyhkivän menneen maailman valkokangassuuruudet unhon yöhön. Osittain se tapahtuukin, mutta Laurel ja Hardy panevat kampoihin elätellen vielä haaveita yhdestä pitkästä elokuvasta, jolle tähdet ovat kiertueensa lomassa etsimässä Englannista rahoitusta.

Elokuvan surumielistä tunnelmaa ruokkii paitsi se, että Laurelin ja Hardyn tähti on vääjäämättömästi vaipumassa, myös sydänoireisen Ollien heikkenevä terveys ja Stanin ylläpitämä valkoinen valhe siitä, että uuden elokuvan prosessi olisi etenemässä suotuisasti.

Bairdin elokuva tarjoaa sympaattista ajankuvaa viihdebisneksen liepeiltä 50-luvulta ja hauskasti rekonstruoiduissa takaumissa vähän kauempaakin. Koomikkojen keskenään epäsopivien puolisoiden lennättäminen keskelle kiertuetouhuja on ymmrrettävästi tarkoitettu tuomaan tarinaan lisää jännitteitä, mutta se ei oikein toimi. Johtuu lähinnä siitä, että mimmit ovat kumpikin tyyppeinä varsin sietämättömiä jä vähän karikatyyrisesti näyteltyjäkin – rooleissa ovat Shirley Henderson Lucille Hardyna ja Nina Ariadna Stamin venäläissyntyisenä puolisona Ida Kitaevana.

Nimiroolit on sen sijaan täytetty oivallisesti. Monien huippuelokuvien sivuosien luottonäyttelijä John C. Reilly on hämmästyttävän näköiseksi silikonimaskeilla lihotettu Oliver Hardy, mutta rooli ei jää vain ulkoiseksi. Reilly hallitsee mainiosti niin Ollien koomikkomaneerit kuin siviili-Hardyn itseluottamuksen rapistumisen.

Reilly sai suorituksestaan Golden Globe -ehdokkuuden (palkinnon nappasi Christian Bale Vice-elokuvan Dick Cheney -roolistaan), mutta yhtä hyvin ehdokkuus olisi voinut langeta Laurelia näyttelevälle Steve Cooganille. Tai ehkä vielä ennemminkin. Brittien rakastama nykykoomikko esittämässä brittiläissyntyistä kokomaailman tuntemaa Hollywood-koomikkoa – vakavasti. Näin Coogan tekee syvän vaikutuksen, liikuttaa. Ensi maanantaina ratkeaa, saako hän roolistaan ”britti-oscarin” eli Bafta-palkinnon.