Ihan sellaisiin rikkauksiin ei päästä Isoäidin miljoonissa, joka on pikemminkin varsin arkinen ja maallinen pieni elokuva. Ylipitkän kestonsa perusteella se ehkä tosin haluaisi olla vähän itseään suurempi. Asialla on ensikertalainen Pat Boonitipat, joka on aiemmin ohjannut vain muutamaa televisiosarjaa.

Thaimaalaisesta televisiotarjonnasta käsitykseni on olematon, mutta Isoäidin miljoonissa kyllä tulee hiukan televisiomainen fiilis. Elokuvallisesti siinä ei ole paljonkaan hätkähdyttävää.

KESKIÖSSÄ ON tarina. Perhe on kokoontunut hautausmaalle muistamaan kuolleita läheisiään, kuka vilpittömästi, kuka velvollisuudesta, kun mukana oleva isoäiti liukastuu. Omalaatuista kyllä, jälkikasvu saa kuulla isoäidin syövästä ennen häntä itseään.

Erityisen innokkaasti mummoa ryhtyy tapaamaan tyttärenpoika, jolla on vain kirjain M nimenään. Alkuun isoäiti ihmettelee, miksi tuo ennen niin etäinen, videopeleihin keskittynyt poika oikein hänen luonaan on alkanut rampata.

Isoäidin miljoonien luoma kuva perhesuhteista on tyynen monitahoinen. Keskinäisistä kohtaamisista voi löytää samaan aikaan sekä aidosti yhteyttä hakevaa tunnetta että pinnan alla kytevää itsekkyyttä. Boonitipat ei antaudu moralisoimaan eikä syyllistämään henkilöitään, mutta sen sijaan sympatisoimaan heitä varsin pitkälle. Koherentin tilanne- ja ihmiskuvan kannalta siinäkin on puolensa ja puolensa.

Sukulaisten omaa etua ajavat pyrkimykset kuvataankin siten aika harmittomasti, etteivät ne aiheuta toisille kovinkaan välitöntä kärsimystä tai ahdistusta. Halu saavuttaa isoäidin suosio vielä viime hetkillä pikemminkin yhdistää kuin erottaa jälkeläisiä.

Karkeinta tilannetta joutuukin yllättäen todistamaan M, kun isoäiti itse vierailee veljensä luona. Siinä kohtaa tarinaan tulee syvempää historiallista ulottuvuutta epäselviksi jääneiden perhe- ja talousasioiden tuhoisasta vaikutuksesta sukulaisuussuhteille.

SENTIMENTALISUUTEEN miedosti taipuvainen Isoäidin miljoonat polkee ajoittain hiukan paikoiilaan. Boonitipat ei ole sentään mikään uusi Yasujiro Ozu, joka kaivaisi näennäisestä tapahtumattomuudesta kaikki mahdolliset tuntemukset irti.

Ruoan ja syömisen keskeinen sija tarinassa muistuttaa Ang Leen taiwanilaisklassikosta Syö juo mies nainen (1994). Yhtä aromikkaisiin tunnelmiin ei kyllä päästä, kun ruoka on tässä elokuvassa pikemminkin pienen kinastelun kohde.

Isoäidin miljoonat tuo mielenkiintoista tapakulttuurista väriä valkokankaalle. Ruuhkaisalla terveysasemalla odotetaan riisumalla kengät jaloista ja asettamalla ne jonon jatkeeksi. Siten voi mennä jonottaessaan istumaan. Ruumisarkku taas muistuttaa jonkinlaista rakettia, jonka kanssa lähdetään kärrykyydillä vainajan kotoa.

Laiskanpuoleinen pianomusiikki täyttää elokuvaa turhauttavuuteen asti. Se tuo kieltämättä mieleen perinteisen hissimusiikin. Kerrontaa koristava latteus ei ole sen ihmeellisempää, tuli se sitten lännestä tai idästä.

Isoäidin miljoonat lepää nimiosaa näyttelevän Usha Seamkhunin mainion näyttelijäsuorituksen valossa. Hän on jo vanha nainen, mummo mikä mummo, ja ensi kertaa valkokankaalla. Kerran näinkin päin.