Alkuvuonna ensi-iltansa saanut Antti Jokisen ohjaus Helene ja nyt valkokankaille tuleva Zaida Bergrothin Tove ovat siinä mielessä samasta puusta, että molemmissa fokus on tietyssä merkityksellisessä jaksossa taiteilijoiden elämässä. Ei siis ole yritetty lähteä yltiöpäisesti tekemään  kehdosta hautaan -elämäkertaspektaakkelia, jolloin tämän lajityypin elokuvista tulee usein levottomasti poukkoilevia kronikoita. Helene Schjerfbeckistä  kertovan elokuvan aikajana ulottui sisällissodan jälkimainingeista 1930-luvun alkuun, Tove Janssonin elämästä leikkautuva siivu kattaa käytännössä ajan jatkosodan loppupommituksista olympiavuoteemme, ja siitä vähän eteenpäin.

Sekä Tove- että Helene-elokuvista puuttuu molemmista myös niin suomalaisista kuin ulkomaisista tosihenkilöistä kertovien fiktiofilmien yleinen vaiva: pönötys. Sen enempää Jokinen kuin Bergrothkaan eivät ole lähteneet pystyttämään suurnaispatsasta kaikki kansan syvien rivien näköisvaatimukset täyttäen.

Vivica tahtoo ja saa

Tove-elokuvan alussa, keskellä ja lopussa on lähes dervissimäinen ja ihastuttavan tosipohjaiseksi osoittautuva tanssikohtaus. Se itsessään riittää kertomaan elokuvan keskushenkilön luonteesta paljon: kahlitsematon. Perinteisempää henkilökuvan piirtoa on  taas taiteilijanalun kärvistely kuvanveistäjäisän korkeiden odotusten paineessa, oman äänen – tai viivan – etsiminen ja löytäminen.

Myös Toven harha- ja löytöretket oman seksuaalisen identiteetin hahmottamiseksi ovat tässä ajassa jo tuttua elämäntarinaa, vaikka niistä vielä muutama vuosikymmen sitten oltiin diskreetisti aika hiljaa. Toven elämänkumppanista ja rakastetusta Tuulikki Pietilästä puhuttiin korrektein kiertoilmaisuin.

Tuulikki Pietilää on tässä elokuvassa aika marginaalinen sivuhenkilö, sillä hän astuu Toven elämään varsinaisesti vasta elokuvan loppuvaiheissa. Häntä paljon keskeisempi hahmo on suomalaisen modernin teatterin tahtonainen Vivica Bandler, josta piirtyvä kuva tuntuu välillä vähän liiankin jyrkältä. Krista Kosonen tekee herkullisen coolin roolityön hiukka arroganttisena kulttuuridynamona, joka sekä taustansa (Helsingin kaupunginjohtajan Erik von Frenckellin tytär) että oman kunniahimonsa ja voimakastahtoisuutensa ansiosta on tottunut saamaan mitä tahtoo. Myös Toven pauloihinsa ja sänkyynsä, mutta heidän suhteensa jäähtyy, kun Vivicalla on kohta jo kiire kohti uusia seikkailuja.

Taiteesta työnä, taidokkaasti

Niin kuin Helenekin, myös Tove-elokuva kertoo hienosti kuvattuna ja näyteltynä olennaisia asioita kuvataiteilijan työstä. Tovea näyttelevä, hurmaavasti rooliinsa heittäytyvä Alma Pöysti on Heleneä esittäneen Laura Birnin tavoin valmennettu huolella taiteilijan töihin. Tovessa tehtävä on vielä moninaisempi, sillä elokuva näyttää päähenkilön paitsi perinteisen maalaamisen äärellä myös kaupungintalon suurfreskoa tekemässä ja tietysti myös herkkää muumiviimaa vetämässä.

Muumeista ei elokuvassa tehdä suurta numeroa. Tai täkyä kansainväliseen markkinointiin. Ne ovat läsnä, koska ne ovat elimellinen osa Tove Janssonin elämäntarinaa, mutta mitään Muumimamma-imagoa hänen henkilöönsä ei luojan kiitos ympätä. Muumien ensimmäinen kansainvälinen esiinmarssi, kun suuri brittiläinen sanomalehti haluaa ne päivittäissarjakuvakseen, kerrotaan kyllä sydämellisesti. Vivica Bandlerin Svenska Teaterniin ohjaaman Muumipeikko ja pyrstötähti -kantaesityksen tekemiseen elokuva sen sijaan uhraa ehkä tarpeettomastikin aikaa.

Tove tuo ilahduttavaa duuria varsin mollisointuiseen suomalaisen elämäkertafilmien perinteeseen. Tässä elokuvassa useimmin pakonomaisena ja  ongelmana taiteilijaelämään liitetty viinanjuonti on iloista ja sananmukaisesti pirskahtelevaa. Siihen ei kotimaisessa elokuvakerronnassa usein törmää – jos koskaan.

Tove on Zaida Bergrothin viides pitkä elokuva. Ja paras, vaikka hänen filmografiansa alkupäässä kimaltelee sellainenkin mahtidebyytti kuin Skavabölen pojat. Ilman muumialleviivauksiakin Tovella on  uskottavat edellytykset menestyä kansainvälisesti. Ei vain kohteensa nimellä vaan puhtaasti elokuvallisilla ansioilla.