Kaikkein perinteisimmällä small talkilla todellakin alkaa espanjalaisen Pedro Almodóvarin uutuus The Room Next Door, hänen ensimmäinen englanninkielinen pitkä elokuvansa. Kielikurssimaista harjoitusta on tullut lyhytelokuvilla The Human Voice (2020) ja Strange Way of Life (2023), jotka poikkeuksellisesti ovat päätyneet Suomessakin pienimuotoiseen teatterilevitykseen.

Varmasti Almodóvarille on kutsu käynyt siirtyä maailman hallitsevaan kieleen jo paljon aiemmin – hän on jo pitkään ollut maineeltaan suurimpia eurooppalaisia nykyohjaajia, ellei jopa suurin. Ihailtavan pitkään Almodóvar onkin jaksanut pysyä omassa kotoisassa kielessään ja tutuissa valloittavissa vakionäyttelijöissään.

Naisia hermoromahduksen partaalla -elokuvasta (1988) alkanut putki Volveriin (2006) ja tietyllä tapaa vielä Särkyneisiin syleilyihin (2009) tuotti aikanaan ohjaajaltaan tauotta komeaa jälkeä. Kaikki tuon kauden Almodóvarit eivät toki ole mestariteoksia, mutta vähintäänkin täysipainoisia kokonaisuuksia. Viimeaikaiset huipputeokset Kärsimys ja kunnia (2019) ja Rinnakkaiset äidit (2021) syvensivät Almodóvarin ominaisinta maailmaa vielä entisestään.

IRONINEN ALKU on mahdollisesti viittaus iranilaisen Abbas Kiarostamin niin ikään ensimmäiseen englanninkieliseen elokuvaan Iltapäivään Toscanassa (2010), jonka alussa myös oltiin markkinoimassa uutta kirjaa ja kahden vanhan tutun jälleennäkemistä pohjustamassa.

Almodóvarin kirjailija on Ingrid (Julianne Moore), joka on kirjoittanut teoksen kuolemanpelostaan ja tapaa vanhan kaverinsa Marthan (Tilda Swinton). He ovat aikanaan työskennelleet samassa aikakauslehdessä toimittajina ja jakavatkin jo keskenään hersyviä muistoja nuoruudestaan.

Sotareportteriksi sittemmin päätyneellä ja nyt kohdunkaulan syöpää sairastavalla Marthalla on vuosien takaiselle tuttavalleen lopulta yllättävä toive, jonka toteuttamisesta hänen lähimmät ystävänsä ovat kieltäytyneet. Martha pyytää Ingridiä olemaan läsnä viereisessä huoneessa, kun hän ottaa kuolettavan pillerin. Ingrid alkaa kuin alkaakin avustaa Marthaa, kun tämä rupeaa vähitellen valmistamaan itselleen sopivaa hetkeä luopuakseen elämästään.

Vaikeasta ja vakavasta aiheestaan huolimatta The Room Next Door on visuaalisena elämyksenä aivan kuin korkeatasoisen ja arvonsa tuntevan muotilehden erikoisnumero ”hyvästä kuolemisesta”. Se on ulkoisesti hulppeissa ja esteettisesti rikkeettömissä puitteissa tapahtuva kertomus siitä, miten väistämätön kohdataan mahdollisimman kivuttomasti, rauhassa, tyylikkäästi ja silti yksilölle ominaisesti, likipitäen itseilmaisuna.

Näin viimeistellyissä kuolemisen lähtökohdissakin voisi kyllä piillä ainekset vahvaan kamaridraamaan, mutta sen oikeastaan rikkoo yksi sivuhenkilö. John Turturro näyttelee keventävästi Damiania, jolla on ollut aikoinaan suhde sekä Ingridin että Marthan kanssa ja jonka kanssa Ingrid käy nyt kahvittelemassa, purkautuen haastavasta tehtävästään.

Almodóvar kiinnittää elokuvaansa pikantteja huomiota päivänpolttavista aiheista kuten fiktion käyttämisestä journalismissa, millenniaalin ja perinteisemmän kultturiväen välisestä kuilusta ja satunnaisen kanssaihmisen koskettamiseen liitettävien merkitysten muuttumisesta elämänpelkoiseksi hysteriaksi.

Itse eutanasian suhteen Almodóvar ei ole erityisen poleeminen, vaikkakin antaa ymmärtää kantansa. Kiistelty teema on hänelle pikemminkin vain mahdollisuus tarkastella kuoleman kohtaamista riittinä, johon valmistaudutaan tavalla tai toisella.

KOKONAISUUDEN suurin rasite on sen kieli. Vaikka Ingridin ja Marthan välinen lähentyminen muodostaa elokuvan ytimen, se jää erinomaisesta näyttelijäntyöstäkin huolimatta sangen muodolliseksi.

Almodóvarin dialogi ei ole poskettoman huonoa, mutta se ei hengitä ja pulppua yhtä rönsyilevän elollisesti ja kaikin mahdollisin nyanssein kuten hänen espanjankielisissä elokuvissaan. Joitain olennaista henkilöiden läsnäolosta puuttuu.

Tähän erikoisen jähmettyneeseen ja pinnalla pyristelevään tunnelmaan Almodóvar tuo konkreettisen muistuman John Hustonin viimeiseksi jääneestä elokuvasta Muistot (1987), jota Martha haluaa vielä ennen kuolemaansa katsella.

Hustonin mestarillinen James Joyce -sovitus tuntuu kuin henkäykseltä jostain toisesta, kuolemiseen historiallisista syistä luontevammin suhtautuvasta kulttuurista, johon selkeät yhteydet ovat katkenneet. Tämä on elokuvan etäännyttävyydessään puhuttelevin hetki.

Toivoa silti sopii, että The Room Next Door jää Almodóvarille Luis Buñuelin Neitsytsaaren (1960) tapaiseksi kiinnostavaksi kuriositeetiksi englanninkielisessä maailmassa toimimisesta eikä lopulliseksi siirroksi.

Emotionaalisella asteikollaan The Room Next Door hennosti vain ottaa paikkansa silmiä hivelevien kuvien somistamalta aukeamaltaan eikä kohoa sen kosmeettisesta kiillosta niin vahvasti omiin sielullisiin lopullisuuden tunnelmiin kuin esimerkiksi Korkeissa koroissa (1991).