Taideopiskelijoista on tehty pari unohtumatonta elokuvaa ja tv-sarjaa. Edgar Reitzin vangitsevasti 1960-luvun ajassa ja paikassa kiinni oleva 13-osainen Kotiseutu II (1992) lienee kaikella todennäköisyydellä lajissaan ylittämätön saavutus. Täytyy silti muistuttaa myös Francis Girodin varsin vähälle huomiolle jääneestä Taiteen lapsista (1988). Jenkkiläisillä oli oma Fame-elokuvansa ja -sarjansa.

Nyt pääsevät vuoroon islantilaiset. Kahden auringonlaskun välissä (Ljósbrot) on toisaalta elokuva, jossa taiteen opiskelu tuntuu vain kehykseltä perinteiselle tarinalle odottamattoman kuoleman kohtaamisesta.Vaiko sittenkään? Elokuvassa myös kysytään, voiko jo asioiden kokeminenkin olla omalla tavallaan taidetta?

OHJAAJA RÚNAR RÚNARSSON (s. 1977) käyttää hämmentävän hyvin toimivaa elliptistä rakennetta, jossa on ikään kuin kaksi erilaista auringonlaskua, metaforinen ja todellinen. Ensimmäinen tapahtuu pitkässä moottoritietunnelissa, jonka kelmeät kattovalot vilistävät silmissä kohti suurempaa, kaiken nielevää, toisenlaista valoa. Lopussa ollaan kimmeltelevällä merellä ihan oikean auringonlaskun äärellä. Kamera kohtaa nämä auringonlaskut samantyyppisesti lähestyen, ikään kuin niillä olisi jotain sisäsyntyistä tekemistä toistensa kanssa.

Taideopiskelijan arkkityyppiä muistuttavalla Umalla (Elin Hall) on ollut salasuhde Diddiin (Baldur Einarsson), jonka kanssa hän on käynyt parisen viikkoa samalla performanssikurssilla. Kaikkien huomio kiinnittyy nyt kuitenkin Klaraan (Katla Njálsdottír), ja Uma joutuu pitämään monenlaiset tunteensa tuskaisasti piilossa. Ehkä siksikin, että Uma ja Klara ovat ystävyysjoukon ainoina naispuolisia, alkaa heidän välilleen kasvaa kuitenkin vaistomainen side.

Tiettyjä taiteellisia pyrintöjä kohtaan kriittinen Klara saa Umalta vinkkejä, miten kokea asioita eri kulmista. Silti taiteen itseisarvo ja oman identiteetin etsintä ikään kuin katoavat päänäyttämöltä, ja keskiöön nouseekin vielä tuoreessa muistissa olevan teiniajan tietty viaton kaverillisuus. Uman ulkopuolisuuden tunne joukon keskellä on paikoin sietämättömän tuntuista, vaikka Klarakin on ummikko taidepiireissä.

Elokuva kuvaakin turhan kliseisesti ja vivahteettomasti yhteenkerääntymistä ja toisten tukena olemista. Aamuyön tunteina ryypätään ja tanssitaan kuin viimeistä päivää, lopulta käperrytään kasaan. Luukutetussa musiikissa lauletaann varsin hekumoivasti Euroopan tuhoutumisesta ja vihan voittamisesta. Nihilismi on perinteisesti ollut taideopiskelijoiden lempisuuntauksia, mutta tuntuu hivenen turruttavalta, ettei löydy yhtäkään, joka tarkkailisi meininkiä kriittisemmin sivummalta.

Kahden auringonlaskun välissä luottaa hieman liikaa kineettisen ellipsinsä kantavuuteen. Itse sisuksesta eli draamasta olisi voinut vielä etsiä tarkempaa polttopistettä, eikä elämän ja taiteen välinen tematiikkakaan täysin kirkastu. Vaillinaisuudestaan huolimatta elokuvan alun ja lopun välinen rakenteellinen side on kuitenkin niin vahva ja palkisteva, että se osoittaa neljä pitkää elokuvaa ohjaanneessa Rúnarssonissa piilevän huomattavaa näkemyksellisyytttä ja pelottoman korkealle tähtäävää visuaalista ajattelua.