Suhteessa siihen, kuinka merkittävässä asemassa yli 20 pitkää elokuvaa ohjannut Richard Linklater on nykyohjaajana, hänen elokuvistaan on nähty meillä teattereissa vain valittujen palojen tapainen raapaisu.

Jukka Sammalisto

Vuosina 1995-2013 valmistunut Rakkautta ennen -trilogia on tietysti tuttu sukupolvikokemus, Linklaterin maineen luoja, mutta sen lisäksi ensi-iltaohjelmistossa on käynyt vain neljä hänen elokuvaansa: Jack Blackin varaan rakennettu komedia School of Rock (2003), rotoskoopattu Philip K. Dick -filmatisointi Hämärän vartija (2006), 12 vuotta kuvattu varttumiseepos Boyhood (2014) ja välityöksi luonnehdittu äidin ja tyttären draama Missä olet, Bernadette (2019).

Kuten niin ikään 1980-luvun lopulla aloittaneet Gus Van Sant ja Steven Soderbergh, on myös Linklater tehnyt urallaan tuotantoarvoiltaan ja tyylisuunniltaan keskenään varsin erilaisia elokuvia.

Esimerkiksi suuren yleisön makuun sovitettua School of Rockia edelsi visuaalisesti äärimmäisen niukka, videokameralla kuvattu ja reaaliajassa tapahtuva psykodraama Tape (2001).

LINKLATERIN UUTUUS Hit Man pohjautuu pääpiirteissään Texas Monthlyssa lokakuussa 2001 julkaistuun Skip Hollandsworthin samannimiseen artikkeliin.

Tarinan päähenkilö on professori Gary Johnson (Glen Powell), joka opettaa päätoimenaan filosofiaa yliopistossa ja työskentelee osa-aikaisesti New Orleansin poliisivoimissa. Sivuhommassaan hänet värvätään esittämään palkkamurhaajaa, jotta alan asiakkaat jäisivät nalkkiin. Työ alkaa sujua varsin mukavasti Johnsonin joviaalin luonteen ja hyvien keskustelutaitojen vuoksi.

Kun hän saa asiakkaakseen aviomiehensä päiviltä haluavan kaunottaren Maddy Mastersin (Adria Arjona), kemiat kohtaavat jo tavallistakin paremmin.

Ohjaajansa tuotannossa Hit Man asettuu avoimesti katsojia kosiskelevalla luonteellaan lähimmäs School of Rockia. Viihteellistä vetovoimaa alkaa ennen pitkää hallita melkoinen totunnaisuuden painolasti, joka tuntuu ikään kuin estävän perimmäisen tarinan luontevaa kehittelyä.

Komediallisesti virittyneessä Hit Manissa on muutamia osuvia tilanteita ja kohtalaisen hauskaa seksiä, mutta kokonaisuutena se ei koskaan tempaa kunnolla mukaansa turhan pitkään kestoonsakin nähden. Filosofin, poliisin ja ammattitappajan todelliset ja/tai kuvitteelliset roolit eivät mukaudu tilanteissa aina niin monisyisesti kuin voisi odottaa.

VALEIDENTITEETIN TEEMA tuo mieleen moniakin elokuvia, eräänä otollisena tässä tapauksessa Patrice Leconten ohjaaman Intiimit tunnustukset (2004), jossa kuivakka veroneuvoja löytää itsestään sattuman saneleman psykologin ja näkee elämän uudessa valossa.

Leconten elokuvassa katsojakin joutui puntaroimaan paitsi asetelman moraalia myös sen suomia epäoletettuja kohtaamisen ja ihmistuntemuksen mahdollisuuksia.

Linklater ei vastaavaan lopulta pyrikään, vaan tarjoaa petollisen elämänfilosofista hellehumpuukia, jossa identiteettiä kelpaa liu’uttaa aivan huoletta siinä missä aurinkorasvaa iholla.

Kerronnallisesti jopa vähän nuukahtaneesta Hit Manista ei vain aidosti välity tunne, että se olisi kiinnostunut henkilöistään pintojensa alla.

Hollandsworthin artikkelissa, joka löytyy ilmaisena verkosta, ihmisluonnon kuvauksessa on hitusen raadollisempaa ja siksi vaikuttavampaa otetta, onhan aiheessa kuitenkin pohjimmiltaan kyse yksilöiden epätoivoisista aikeista, joiden järjestelmällisessä ehkäisemisessä ei olla kiinnostuneita niinkään epätoivon syistä vaan vankeustuomioiden aikaansaamisesta.