Elokuvan ohjaajan nimi, Thomas Vinterberg, puolestaan panee ounastelemaan, että sananlasku ”itku pitkästä ilosta” käy kohta toteen.

Molemmat olettamukset toteutuvat parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla tänä keväänä palkitussa Yhdet vielä -elokuvassa osittain.

Voi olla, että jos elokuvan tanskankielinen nimi Druk, olisi käännetty suoraan ja koruttomasi vain ”Juopotteluksi”, monenkatsojan  odotukset olisivat heti olleet oitis synkemmät.

Tanskalaisten dogmaohjaajien killan perustajajäseniin kuuluva Thomas Vinterberg on ohjannut muun muassa sellaiset elokuvahelmet kuin Juhlat ja Jahti, joissa leppeänä näyttäytyvät alkutunnelmat muuttuvat varsin pian piinaaviksi, jopa ahdistaviksi. Näissä molemmissa on syvimpänä aiheena seksuaalinen hyväksikäyttö – ensinmainitussa perheen sisäisenä häpeällisenä salaisuutena, jälkimmäisessä pienen yhteisön yhteen jäseneneensä kohdistamana epäilynä.

Tällä historialla voisi siis odottaa, että myös  Yhdet vielä, jonka tarinassa lähdetään alkuun vähän ”läpällä” testaamaan alkoholin myönteisiä vaikutuksia, ei yllä voi päättyä hyvin.

Ei päätykään – mutta päättyy kuitenkin: tämän elokuvan loppukohtaus on yksi hurmaavimmista ilon purkauksista valkokankaalla pitkään aikaan.

Jano kasvaa juodessa

Neljä elämässään eriasteisiin henkisiin umpikujiin ajautunutta opettajaa päättää testata käytännössä lukemansa kvasitieteellisen tutkimuksen. Sen mukaan ihmisen henkinen vireystila on parhaimmillaan jatkuvassa puolen promillen hönössä.

Nelikko annostelee millilitran tarkkuudella annokset, joilla pikkukänniä pidetään yllä aamusta iltaan. Tulokset ovat mullistavat.

Sekä työssään että perhearjessaan uupuneen Martinin historiantunneille tulee uutta lentoa ja parisuhteeseenkin uutta värettä, kun nuppi on juuri sopivasti tiukalla viinalla stimuloitu. Liikkunnan ope Tommyn futistreeneissa alkaa kirjaimellisesti olla uutta potkua, kun valkku on pienessä sievässä. Sama ilmiö toistuu Peterin musiikkiluokassa ja Nikolajn filosofiantunneilla.

Oppilaat tykkäävät, perheet tykkäävät, eikä huomaa muuta kuin mukavia asioita – mikä siis voisi olla pielessä? Se, että kvartetin ruokahalu kasvaa syödessä.  Tai jano juodessa. Ei niinkään himo viinaan vaan uteliaisuus siitä, miten vähän korkeampi promilletaso vaikuttaisi.

Kuten arvata saattaa, pian astuu tragedian pirulainen näyttämölle. Mutta yllättäen Vinterberg ei jätäkään katsojaa murheen kiipeliin.

Loppukohtauksessa nähdään keskushenkilöiden koulun oppilaat juhlimassa ylioppilaaksi pääsyä. Martin, Peter ja Nikolaj temmataan mukaan juhlintaan. Ja Martin päästää ilon hurmiollisesti irti, ei stimuloituna vaan aitona. Häntä näyttelevä, tanssijaksi nuoruudessaan kouluttautunut Mads Mikkelsen pääsee näyttämään osaamistaan koko laajuudessaan.

Mikkelsen sekä monista tanskalaisista tv-tuotannoista suomalaiskatsojille tutut Thomas Bo Larsen, Magnus Millang ja Lars Ranthe ovat opettajanelikon rooleissa ylipäätäänkin mainioita. Ja nimenomaan kvartettina, neljän miehen toveruutta kuvatessaan elokuva on uskottavimmillaan.

Muuten: siitä, kuuluuko Vinterbergin luottomies Mikkelsen Pohjolan karismaattisimpien näyttelijöiden Top 3:een, ei kenelläkään pitäisi tämän elokuvan jälkeen olla epäilystä.

Epäonnistumisen voima

Perusajatuksen epäuskottavuus on tämän elokuvan häiriötekijä. On vaan vaikea uskoa, että neljä keski-ikäistä opettajamiestä, vaikka kuinka työhänsä ja arkeensa kyllääntynyttä, noin vai ja epäilyittä lähtisi harrastamaan kokeilumielessä säännösteltyä päivittäistä hönöttämistä. Se on kyllä helpompi uskoa, mihin sellainen johtaa.

Suomalaisena tuotantona tästä elokuvasta olisi tullut luultavasti Luokkakokous/Napapiirin sankarit -tyyppistä sekoilua, amerikkalaisissa käsissä ehkä jotain Kauhea kankkunen -trilogia tyyppistä buddykomediaa. Thomas Vinterbergin käsissä juopottelun teema ei karkaa liiaksi viihteen puolelle. Suomalaisella akuankka-luonteella, jolla uskotaan epäonnistumisissa olevan poweria, jää silti miettimään, kuinka helposti elokuvassa noustaan taas ylös kun on luiskahdettu lujaa pohjiin. Tragikomedian tyylilajiinhan Vinterbergin ohjaus menee, mutta olisiko tragi-hanikkaa pitänyt kuitenkin kääntää vähän enemmän auki…

No, ehkä ohjaajan armollisuus on näinä aikoina paikallaan. Yhdet vielä  on näet elämänuskoa palauttava elokuva, vaikka synkissä vesissä välillä piipahtaakin.