Monet näistä ovat poismenonsa jälkeen päätyneet myös elokuvan aiheeksi – Virta, Irwin, Badding, Juice, Kari Tapio...

Nyt suomalaisten viihdetaiteilijoiden filmattujen käänteisten tuhkimotarnoiden joukkoon ”pääsee” ensimmäisenä naisena Kikka (alias Kirsi Sirén os. Viilonen), jonka tähtiajan kesto ja ehkä painoarvokin suomalaisen viihteen kaanonissa oli edellä mainittuja vaatimattomampi, mutta draama-aineksiltaan ihan tasaveroinen.

Kikasta kertovalta elokuvalta oli lupa odottaa kriittistä näkökulmaa, koska Paavilainen on teatterin puolella tehnyt särmikkäitä rooleja ja omia produktioita. Sellainen on muun muassa fiktiivisiä näyttämöraiskauksia käsitellyt Play Rape, jonka filmiversio nähtiin myös osana seitsemän ohjaajan episodielokuvaa Tottumiskysymys, jossa teemana oli seksuaalinen häirintä.

ODOTIN TUIMAA KULMAA ennen kaikkea siihen, miten nuori nainen muokkautuu ensin omasta tahdostaan ja sitten kumuloituvasti levy-yhtiösetien johdattelemana koko kansan kotikutoiseksi seksisymboliksi, ja miten hänen pyristelynsä irti tuosta roolista torpataan.

Paavilaisen elokuva on tässä mielessä enemmän toteava kuin pureva. Kikan musiikilliset taustavoimat, jotka yksimielisen pikkuhärskejä biisejä (Tartu tiukasti hanuriin, Sukkula Venukseen, Käyrä nousemaan jne.) Kikan laulettavaksi suolsivat, pääsevät elokuvassa helpolla. He näyttäytyvät leppoisina heppuina, eivät laskelmoivina tuotteistajina. Kikan arvostusta setämiesten keskuudessa kuvastava kohtaus Tapani Ripatin Sabatti- tv-ohjelman keskustelusta, jossa muun muassa Irwin (Ville Virtasen esittämänä) horisee typeryyksiä, kääntyy sekin enemmän koomiseksi kuin piikikkääksi.

Syvältä rivien (tai kuvien) välistä voi lukea enemmän, mutta olisi sen voinut näyttääkin.

Väkevimmillään elokuva on keikkakohtauksessa, joka on totta: Tuiskulan tanssipaikalla Nivalassa homma kerran karkasi käsistä, kun kiimainen äijälauma vyöryi lavalle – järjestysmiehet eivät hallinneet tilannetta, ja oli viittä vaille, ettei Kikka tullut raiskatuksi tai vähintään lihamuurin ruhjomaksi.

Kikan manageri Paula (poikkeuksena muusta henkilögalleriasta hänestä ei käytetä oikeaa nimeä, siis Pia Temisevä) sentään pistää jonkun verran hanttiin sekä moguliosastolle että Kikalle itselleen tämän sortuessa arveluttaviin valintoihin.

Herkimmillään tarina kyllä myös koskettaa. Kirsin suhde hänen lähimpään läheiseensä eli isoäitiinsä kuvataan herttaisesti ja lempeällä huumorilla. Rea Mauranen loistaa mummon roolissa.

Elena Leeven esittämä managerihahmo on ehkä elokuvan kipakin, mutta varsinaisesti sitä kannattelee nimiroolin tekevä Sara Melleri. Hän piirtää hienosti kaaren ilolla itseään likoon pistävästä wanna be -tähdestä väsyneeseen, alkoholisoituneseen perheenäitiin, joka liikuttavasti yrittää tarrautua viimeisiin oljenkorsiin starastatukseen vielä päästäkseen. Mellerissä on karismaa lavatähdeksi ja puhdasta näyttelijäntaitoa rappion kuvastajaksi.