Nyt katsottuna Scorsese oli silloin suunnilleen uransa puolivälissä. Mestarin maine ja pysyvä paikka elokuvahistoriassa oli jo saavutettu takavuosikymmeninä vaikkapa sellaisilla elokuvilla kuin Sudenpesä, Taksikuski ja Kuin raivo härkä.

Scorsese on tehnyt myöhäisurallaankin pari täysosumaa. Ainakin Suljettu saari ja A Letter to Elia (molemmat 2010) kuuluvat hänen mestariteoksiinsa, mutta melkoinen mammuttitauti on konkariin yleisesti ottaen iskenyt.

VUONNA 1942 syntynyt Scorsese on yhä työskennellyt tiiviiseen tahtiin. Killers of the Flower Moonia edeltää silti Scorsesen pisin tauko mitä tulee hänen itsenäisten ohjaustensa ensi-iltapäiviin. Peräti neljän vuoden tauon voinee panna pikemminkin koronasulutuksen kuin kasikymppisyyden piikkiin.

Raaistelu saavutti lähes surkuhupaisia sävyjä muuten komeassa The Irishmanissa (2019), mutta ei ryöstäydy täysin käsistä Killers of the Flower Moonissa.

Väkivallan olemus lymyää pikemminkin piilossa, vaikka muutama tarpeeton shokkiteho mukana onkin. Tarina, joka pohjautuu David Grannin tietokirjaan Killers of the Flower Moon: The Osage Murders and the Birth of the FBI (2017), vie suunnilleen sadan vuoden taakse, 1920-luvun alun Oklahomaan, Osage-kansan maille, joilta vuonna 1897 oli löytynyt öljyä.

Päähenkilö on maailmansodasta palannut löyhäpäinen onnenonkija Ernest Burkhart (Leonardo DiCaprio), joka saapuu äveriään enonsa William King Halen (Robert De Niro) karjatilalle autonkuljettajaksi. Hale on läheisisissä tekemisissä osage-väen kanssa ja yllyttääkin nuorukaista tekemään tuttavuutta siihen kuuluvan kauniin Mollien (Lily Gladstone) kanssa.

Hääkellojen soitua osage-kansaa alkaa kuitenkin päästä päiviltä, eikä yhtään yllättäen juuri siitä päästä, joka olisi vuorollaan perimässä öljyrikkauksia.

Onnenonkija Ernest) hankkiutuu viekkaudella ja vääryydellä avioon osage-heimoon kuuluvan Mollien (Lily Gladstone) kanssa.

Kuvio on tietysti selvä, mutta Scorsese hallitsee tarinalliset jännitteet ja massiivisen kolmen ja puolen tunnin keston loistavasti. Hän tietää joka sekunnilla miten perinteisen, uhkeasti itsekriittisen amerikkalaisen mestariteoksen kuuluu rattaillaan säihkyä, kolista ja rullata. Apuna ovat luottoleikkaaja Thelma Schoonmaker, kuvaaja Rodrigo Prieto ja ensimmäistä kertaa mestarilavastaja Jack Fisk (Onnellisten aika, Mulholland Drive).

Killers of the Flower Moon on Scorsesen ja De Niron kymmenes yhteistyö. De Niro esittää nyt miestä, joka on edustuksellisesti olevinaan hyvän puolella, ”rakastamansa” alkuperäiskansan tukena ja turvana, mutta toimiikin täysin toisin. Ulkoisesti harmaan hahmon asemointi ja liikuttelu on ehkäpä kaikkein taidokkainta Scorsesea. Hale on ikään kuin koko ajan läsnä kaikille, jonkin sortin kylätoteemi, mutta keinottelee päämäärätietoisesti taustalla, banaalin pahuuden huoliteltuna ruumiillistumana.

De Niron kannalta näin poskettomasti kaksinaamainen rooli on tavallaan hyvinkin otollinen veto, ottaen huomioon hänen voimakkaat yksityiset ulostulonsa demokraattina esimerkiksi Donald Trumpia vastaan. Voi hyvin kuvitella, kuinka Trump on innoittanut roolisuoritusta.

KERRONNAN KAPEA näkökulma herättää silti kysymyksiä. Osage-kansaa kuvataan kauniisti seremonioiden, uskomusten ja tapojen kautta, mutta elokuva on pikemminkin kiinnostunut heidän kaltoinkohtelustaan kuin arkisesta elämästään, jota öljyn löytyminen on jo sinänsä muuttanut ratkaisevasti. Osageista on tullut kiinteä, mutta samalla holhottava osa kapitalismin kehtoa.

Arveluttavimmin toimii rakkaustarina, joka ei temaattisesti muutenkaan ole koskaan ollut Scorsesen ominta alaa. Hän on aiemmin kuvannut pikemminkin avioliittoa draamana kuin rakkautta henkilöiden tilana. Kun Mollien läheisiä alkaa kuolla mysteerisesti ja väkivaltaisesti, on varsin vaikeaa uskoa, että hänen ja Ernestin jo alkuaankin puoliksi rakennettu rakkaus kestää jokseenkin säröttömästi ja epäilyksittä niinkin pitkäãn. Lily Gladstone tuo vaikuttavasti esiin Mollien vieraantumisen ja tuskan hänen sukunsa ja läheistensä kadotessa ympäriltã ja tekee parhaansa ilmentäessään samaan aikaan hellyyttään enolleen kuuliaiseen valkoiseen komistukseen, jonka älykkyys saati sielukkuus ei ole hänen omalla tasollaan.

Scorsese tunnetaan kovapintaisten miesporukoiden kuvauksistaan, mutta yksi hänen parhaista elokuvistaan on miehisessä maailmassa paikkaansa etsivän naisen kuvaus Alice ei asu enää täällä (1974). Mollien hahmo tarjoaisi hänelle niin hyvän mahdollisuuden jatkaa vihdoin ratkaisevasti sen tiellä. Ikävä kyllä Mollie ei koskaan kasva täyteen mittaansa yhtenä tarinan avainhenkilöistä vaan jää uhrin asemassa pitkälti symboloimaan koko yhteisöään.

Yhteistyö Leonardo DiCaprion kanssa on mennyt taas kerran etusijalle ja osin varmasti mahdollistanut kiistattoman loisteliaat, klassiset tuotantoarvot. Raha tuntuu puhuvan paitsi elokuvan sisällössä myös tutun turvallisessa keskittymisessä tähtinäyttelijöiden representoimaan, Yhdysvaltain historiasta niin helposti kaivettavaan miehiseen pahuuteen ja ahneuteen.

Robbie Robertsonin viimeiseksi jäänyt elokuvamusiikki kumpuaa syvistä vesistä. Etenkin hiljainen, toistuva bassomotiivi kuvastaa osuvasti kaikkea kuvista kätkettyä. Scorsese tuo mukaan myös median tavan suodattaa verinen historia kaikkien helposti nielaistavaksi massaviihteeksi, jonka vääristämää kuvaa hän haluaa korjata tullen kuvaan omana itsenään paperista luettavan tekstin kera.

”Flower moon” viittaa toukokuuhun, joka alkuperäiskansojen mukaan merkitsee kevään tuloa ja kukkien yltäkylläistä puhkeamista. Luonto elementtinä korostuu etupäässä teoksen ääniraidalla.