Neutraalimmassa vaihtoehdossa lapsena valkokankaallee sädehtimään singahtaneet vain hiipuvat hiljaa näkymättömiin pikaisen tähdenlentonsa jälkeen.

Joissain harvoissa tapauksissa näyttelijäura kehittyy tasapainoisesti, jopa omilla ehdoilla, ja oikeita töitä sekä hyviä rooleja riittää lapsitähtivuosien jatkoksi aikuisiälläkin. Jodie Foster ja Kristen Stewart yhtä sukupolvea nuorempana tapauksena tulevat näistä ensimmäisenä mieleen.

Toivon sydämestäni, että 12-vuotiaalle brittipojalle Woody Normanille kävisi yhtä hyvin. Hän näet tekee vaativan pääroolin Joaquin Phoenixin vastanäyttelijänä Mike Millsin elokuvassa C’mon C’mon niin sydämellisesti ja luontevasti, ettei vastaavaa ihan lähimenneisyydestä muistu mieleeni.

Millsin elokuvassa yksinkertaisuus tuottaa kauneutta. Simppelissä tarinassa dokumentteja työkseen tekevä keski-ikäinen radiojournalisti Johnny saa jutuntekomatkalle kumppanikseen kalifornialaisen sisarenpoikansa Jessen, kun tämän Viv-äiti joutuu akuutisti huolehtimaan skitsofreniaa sairastavan puolisonsa hoidon järjestelyistä. Jesse osoittautuu uteliaaksi, omapäiseksi, mutta fiksuksi pohdiskelijaksi, joten tehtyään häneen ensin tuttavuutta Los Angelesissa, Johnny päättää ottaa pojan hoiviinsa pariksi viikoksi – ja pariksi seuraavaksi ja seuraavaksi ja…

Johnnyn ja Jessen täyteenladattu kaupunkiseikkailu etenee pitkin uutta mannerta reitillä Detroit-New York-New Orleans. Enonsa haastatteluhommista ja nauhoitusvehkeistä kiinnostuva Jesse saa jo kohta toimia vähän kuin Johnnyn assistenttina, ”elävänä mikorofonitelineenä”. Ja nauttii saamastaan tehtävästä silmin nähden. Kriisinpoikasiakin tielle osuu esimerkisi silloin kun Jesse tekee silkkaa uteliaisuuttaan pienen katoamistempun. Häntä eivät myöskään miellytä kaikki Johnnyn holhoavat peliliikkeet.

Radiotyöstä hyvä raami

Ohjaaja Mike Millsin omaan käsikirjoitukseen perustuva C’mon C’mon on varsin klassinen vaellustarina, jossa alkuun toisilleen vieraat ja vähän eripariset henkilöt tutustuvat pikku hiljaa, ystävystyvät, kiintyvät lopulta läheisiksi. Lapseton Johnny löytää itsestää huoltajaominaisuudet, aika epätyypillisessä kodissa kasvanut Jessen silmät avautuvat toisenlaisille maailmoille.

Johnnyn radiotyö on elokuvalle hedelmällinen kehys. Hänellä on työn alla featurekokonaisuus eri puolilla Yhdysvaltoja asuvien varhaisteini-ikäisten tulevaisuuden visioista ja haaveista. Haastattelusessiot toimivat eräänlaisena dokumentaarisena sivujuonteena, joka antaa lisävaloa ja -väriä pian aikuiseksi varttuvan sukupolven kansalliseen mielenmaisemaan, jossa elokuva vaihtuvien fyysisten paikkojen lisäksi kuljeskelee. Samalla se tarjoaa referenssiä Jessen, vähän nuoremman amerikkalaislapsen vilkkaille ajatuksenjuoksuille.

Toisena sivupolkuna käydään taitavasti kerrontaan lomitettuina takaumaflasheina Johnnyn ja hänen Viv-siskonsa (Gaby Hoffman)omaa menneisyyttä ja sisaruuden iloka ja suruja. Kirpeän lisänsä tuovat myös Vivin pitkin matkaa puhelimen välityksellä Johnnylle jakelemat toimintaohjeet ja kasvatusvinkit.

Alkuun pohdin, mitä lisäarvoa mustavalkokuvaus tälle elokuvalle tuo, mutta kun kaverukset pääsevät matkallaan New Yorkiin, kyseenalaistaminen loppui kuin seinään. Se kaupunki vaan näyttää paremmalta, vaikuttavammalta mustavalkoisena. Senhän meille näytti jo Woody Allen Manhattanillaan 43 vuotta sitten. Harmaan sävyt sopivat myös sympaattisesti nallekarhuistuneelle Joaquin Phoenixille. Vaikka Woody Norman säteilee ja vakuuttaa sydämet sulattavassa roolissaan (en muuten ymmärrä, miksi hän sai brittien Bafta-palkinnon parhaasta sivuosasta, kun kyse on selvästi toisesta pääroolista), on Phoenixin seesteinen roolityö kivijalka, joka pitää koko tarinaa vakaasti kiinni tantereessa.