Pohjoismaisella lasten- ja nuortenelokuvalla on vankka perinne, jossa Suomi ei ole koskaan pärjännyt aivan naapurimaidensa ja Tanskan tavoin. Tällä vuosisadalla ei ole kuitenkaan enää läheltämmekään syntynyt sellaisia isoja nimiä kuin vielä 1980- ja 90-luvuilla, jolloin Bille August, Lasse Hallström ja Lukas Moodysson tekivät läpimurtonsa.

MAAMME PIENIMPIIN, mutta sitkeimpiin levittäjiin lukeutuva Kinoscreen tuo teattereihin aika ajoin jonkin pohjoismaisen, usein juuri nuorten maailmaan liittyvän elokuvan.

Nyt on vuorossa Egil Pedersenin pitkä esikoinen Biru Unjárga – Fucking Uuniemi, jonka nimi viittaa jo edellä mainitun Moodyssonin valloittavaan ja monia katseluita sujuvasti kestävään esikoiseen Fucking Åmåliin (1998).

Atmosfääri on sentään aika piristävä. Ollaan Norjan Lapissa, Ruijassa, josta sen paremmin Suomen kuin Venäjän raja ei siinnä kovin kaukana. Teinityttö Elvira (Sarah Olaussen Eira) haaveilee kuitenkin muuttavansa Tanskaan, sillä on siellä kuulemma syntynyt. Mielikuvitusisä näyttäytyy tarinan alkupuolella komeana valkokankaan tähtinäyttelijänä.

Elvira joutuu kohtaamaan totuuden itselleen uskotellusta taustastaan, kun outo saamelaismies alkaa jutella hänen äitinsä kanssa parkkipaikalla. Pian sama mies puoliksi pakottautumalla astuukin Elviran elämään. Käy ilmi, että hänen isänsä on lipsunut reippaasti kaidalta tieltä, mutta on nyt omien sanojensa mukaan parantanut tapansa.

Alkuvaikeuksien jälkeen isä tuokin piristystä Elviralle, jolla ei ole muutenkaan helppoa. Äiti on lyönyt hynttyyt yhteen tarinassa aika etäiseksi jäävän kalajastajanaisen kanssa, eivätkä kolmikon yhteiskemiat kohtaa. Sosiaalisen median luomat paineet tekevät kouluelämän kanssakäymisestä leimaavaa ja turhauttavaa. Luokan influensserilla on puhelimensa kanssa sen tasoista valtaa, johon elokuva soveltaa hiukan hupaisasti Karl Marxin oppeja. Lopulta epätoivoinen Elvira tarttuu isänsä antaman mallin mukaisesti jopa dynamiittiin selvitäkseen vaikeuksistaan.

BIRU UNJÁRGAN puhuttelevat ja ajankohtaiset teemat tuppaavat paleltuvan lähtötilanteisiinsa. Holtittoman ja omaan vapaaseen tapaansa käyttäytyvän isän identiteetti on ilmeisesti saanut syvän kolhun saamelaisten kohtaamassa norjalaistamisprosessissa. Tähän viitataan pari kertaa, mutta lopulta isä kirjoitetaan elokuvasta ulos niin, ettei Elvira joudu tosissaan miettimään tähän asti salatun taustansa problematiikkaa.

Toisaalta elokuva kuvaa luontevasti nuoren itsenäistymisprosessin haparoivaa alkamista, jossa askeleet kohti suurempaa ymmärrystä ovat uhmakkaita, mutta sittenkin varovaisia. Isot painavat teemat punotaan tarkoituksellisesti nuoremman katsojan mielenlaadulle omaksuttavaan nippuun, mikä voi myös vähän ärsyttää kohderyhmää. Lopputulema on oudon harmiton kaikessa hyväosaisessa korrektiudessaan. Kyse on eräänlaisesta opetuselokuvasta, jossa nuori oppii määrittelemään omat rajansa. Samalla historian painolasti jää höyryämään kumman keventävästi Varanginvuonon ilmaan – aivan kuin se olisi jo uuden sukupolven ohitettavissa, vaikka juuri on toisin osoitettu.