Pamela Tolan ohjaajataipaleen toisessa pitkässä elokuvassa voisi olla hitin aineksia. Saattaa kuitenkin olla, että Teräsleidit-elokuvan otollisin kohderyhmä ei ole omiaan katsojarekordien tavoitteluun. Ainakin, jos ajatellaan fakkiutuneesti, että tämä varsin mainio road movie ei tulisi tavoittamaan elokuvan suurkuluttajaryhmää eli nuoria, alle kolmekymppisiä katsojia.

Eipä siis ajatella ennakkoasenteellisesti. Teräsleideissä kun on katsottavaa kaikenikäisille ihan sieltä seitsemän alaikärajasta sataan. Elokuvan keskeisissä rooleissakin riittää ikähaitaria noin seitsemänkymmentä vuotta.

Lettupannulla päähän ja baanalle

Tappo? Murha? Mikä hengenriisto hyvänsä, mutta vankilaa se Inkerille tietäisi. Käytännössä loppuelämäksi, vaikkei tuomio elinkautinen olisikaan.

Tuomioista tietää paljon Inkerin vanhempi sisko, teräväkielinen Raili, joka on tehnyt työuransa juristina. Hänen ennakointiensa herättelemenä Inkeri päättää karata tien päälle. Ei oikeastaan pako- vaan tutkimusmatkalle eli etsimään sitä kadonnutta aikaa, hukattua elämää, joka on elämättä jäänyt perheestä huolta pitäessä ja  muita arjen pakkopullia pyöritellessä.

Kolmanneksi lenkiksi rautarouvien reissulle ilmoittautuu sisko Sylvi, joka on joko vähän höpertymässä tai syntymähölmö, mutta täynnä energiaa, kun maantie kutsuu.

Tie vie kohti sisarusten kotitilaa Pohjois-Karjalassa. Matkan varrella bailataan nuorison kanssa tanssikapakassa, kyyditään liftareita ja pokaapa Sylvi erään nuoren kollinkin hotellihuoneeseensa.

Perillä Inkeri kohtaa elämäntapahipiksi ryhtyneen nuoruudenrakkautensa ja kaikki kauniit muistot. Vielä hetken hän saa hengittää vapaasti hetken ennen kuin linnakeikka kutsuu.

Samaan aikaan toisaalla Inkerin tytär Maija organisoi ädille yllätysjuhlia, mutta kun äiti on kadonnut ties minne, on Maijan lähdettävä perään perheineen ja koko juhlakattauksineen, johon kuuluu niin kuoroa, taikuria kuin järjetön määrä osin palaneita korvapuustejakin. Ja yllätysmonenttina se  kaiken pahan alku ja juuri…

Hurja triollinen näyttelijäkokemusta

Tolan ja Aleksi Bardyn käsikirjoituksessa on paljon viriiliä dialogia, joka vanhojen rouvien suuhun asetettuna muodostaa tietysti elokuvalle koomisen kivijalan. Onneksi Pamela Tolan ohjaus ei tukeudu vain tähän elementtiin, vaan perspektiivi laajenee. Säpäkän sanailun ja seikkailun rinnalla Teräsleidit  myös pohtii, mitä  yleisesti eli stereotyyppisesti käsitetään arvokkaalla vanhenemisella, ja kuinka kaukana se usein on siitä, mitä “harmaat pantterit”/”seniorit”/”kolmatta ikää elävät” (kaikki kaiketi Inkerin inhoamia määritelmiä) myöhäisvuosiltaan odottavat.

Inkerin päsmäröivä tytär perheineen kuvautuu varsin kliseisenä ja saa kerronnassa turhankin paljon tilaa. Leidikolmikossa itsessään kun on ruutia kannattelemaan vaikka kolmistaan koko puolitoistatuntinen. Etenkin, kun sitä esittämään on saatu luja ja ainutlaatuinen kolmikko.

Leena Uotila, 72, Seela Sella, 83 ja Saara Pakkasvirta, 81, osoittavat todeksi, että joillekin näyttelijöille ikä on vain numero – vaikka tuo sanonta muuten hehkuttaa usein katteettomasti vanhenemisen iloa. Uotila tekee Inkerin roolin tyylikkäästi paisuttelematta,  Sella ja Pakkasvirta pääsevät sen sijaan tyypittelemään vapaammin käsin ja tekevät Railin ja Sylvin hahmoista hävyttömän tragikoomisia.

Vaikka pääosien esittäjissä katetta onkin, Teräsleidit on elokuvalle jotenkin löysä ja kliseinen nimi, joka vie ajatuksia harhaan: Tolan ohjaus ei näet ole mikään Thelma ja Louise -tyyppinen pakorymistely. Paljon enemmän se on lämminhenkinen komedia oikeudesta olla vanhanakin elossa.