Aivan kuin ei taidokkaan draamankaan ole tarpeen saattaa katsojaa kyynelehtimään koko kestonsa ajan, ei ensiluokkaisen komediankaan täydy ehdoitta olla mitään tauotonta naurujuhlaa.

Sean Bakerin (s. 1971) ohjaama Anora tarjoaa harvinaista nautintoa näinä päivinä – sitä voi pitää kunnianhimoisena, arvonsa tuntevana komediana, sellaisena, joita Hollywood joskus osasi puskea pieteetillä, selvemmin jalostuneena käsityönä kuin tuotteena liukuhihnalla.

Viime keväänä Greta Gerwigin johtama tuomaristo ojensikin Anoralle Cannesin filmifestivaaleilla Kultaisen palmun. Pääpalkinnosta oli kisaamassa 22 elokuvaa, mukana muiden muassa jo meillä nähdyt Kinds of Kindness, The Girl with the Needle, The Substance, Megalopolis ja The Apprentice. Ainakin tässä satsissa Anoran voitto oli ansaittu.

ANORAN NIMIHENKILÖ (Mikey Madison) on nuori brooklynilainen seksityöläinen, joka duunipaikallaan eroottisessa yökerhossa saa asiakkaakseen vielä nuoremman, Amerikasta hullaantuneen venäläispojan Vanjan (Mark Eidelstein).

Heillä synkkaa sen verran hyvin, että Vanja kutsuu Anoran sittemmin myös kotiinsa, valtaisaan lukaaliin, jossa hän näyttää elelevän omissa oloissaan. Edelleen edetään Anoran työnkuvan merkeissä. Lopulta he tykästyvät toisiinsa ja toistensa suomiin avuihin niin, että päättävät mennä naimisiin, Las Vegasissa tietenkin.

Kun oligarkki-isä kuulee pojastaan tulleen jo ukkomiehen ja käyneen avioliiton satamaan vieläpä maksullisen naisen kanssa, hän lähettää oitis paikalle kaksi alaistaan mitätöimään liiton ja toimittamaan pojan takaisin Venäjälle palaamaan ruotuunsa. Tästä varsinainen farssi vasta alkaa.

Niin ikään syttyy kuin sattumalta kahden toisilleen ventovieraan henkilön aito tunneyhteys, joka on niin taitavasti kätketty materiaalisen loiston ja loppumattoman vaurauden ensisijaistamaan ihmissuhde- ja kiintymyssotkun liekaan, että harvoin näkee vastaavanlaista alamaista jännitettä.

Ohjaaja Baker on käsitellyt myös aiemmissa elokuvissaan niin seksityöläisiä kuin muitakin marginaali-ihmisiä. Suomessa niistä on nähty teattereissa ainoastaan ylistetty The Florida Project (2017).

ANORAN LOISTAVAAN näyttelijäkaartiin kuuluu myös Juho Kuosmasen Hytti nro 6:ssa (2021) miespääosassa nähty Juri Borisov, joka tekee nyt hiukan samantyyppisen roolityön, mutta hiljaisempana tarkkailijana.

Baker leijuttaa tällaisilla pinnalta kovanaamaisen oloisilla sivuhahmoilla Anoran ympärille tiettyä väkivallan uhkaa, turvattomuuden tunnetta tuhkimotarinaan, mutta kaivaakin stereotyyppisen oloisista hahmoista hänelle oikeastaan jotain samastuttavaa, vaikkei Anora itse sitä tahtoisi myöntääkään.

Kokonaisuuden vallattomuudesta nousevat mieleen hieman vanhat screwball-komediat, mutta ennen kaikkea Billy Wilderin (1906-2002) klassinen 50- ja 60-lukuinen komedia, jonka tarkoin pullotettu ja riittävästi ravistettu sekoitus kyynisyyttä ja lohdullisuutta on kestänyt sukupolvelta toiselle. Wilder todennäköisesti tuhahtaisi miltei kaikelle nykyelokuvalle, mutta Anoralle hän saattaisi sentään hieman hymähtää.