Suuresta syvämietteisestä edeltäjästään Theo Angelopoulosista (1935-2012) poiketen Yorgos Lanthimos on kiitänyt oman aikansa kansainvälisen elokuvamaailman art house -trendiks kreikkalaisen elokuvataiteen uusi aalto surffialustanaan.

Lanthimosin edellinen elokuva Poor Things pyörii yhä ohjelmistossa tammikuisen ensi-iltansa jäljiltä, kun ensi-iltansa saa jo hänen uutuutensa Kinds of Kindness.

Kinds of Kindness sisältää kolme episodia, jotka näyttelijöidensä ja hahmojensa puolesta löyhästi kommentoivat toisiaan. Silti tuntuu kuin katsoisi samaa puuduttavan asetelmallista näytelmää alusta loppuun.

Ensimmäisessä episodissa tapaamme Robert Fletcherin (Jesse Plemons), joka noudattaa kuuliaisesti kaikkia pomonsa Raymondin (Willem Dafoe) käskyjä. Hän jopa lukee Anna Kareninaa Raymondin kehotuksesta. Kun Raymond haluaa Robertin törmäävän autollaan kuolettavasti henkilöön, joka tunnetaan vain nimikirjaimiltaan R.M.F., Robert ajautuu kriisiin kieltäydyttyään tehtävästä. Hänen koko identiteettinsä murskautuu, kun Raymond katkaisee tylysti yhteydenpidon.

Toisessa episodissa poliisi Daniel (Plemons) saa tietää, että hänen merille kadonnut vaimonsa on löytynyt elossa. Kotiin palaava Liz (Emma Stone) on kuitenkin käytökseltään niin toisenlainen kuin miten Daniel vaimonsa muistaa, että epäilys ottaa miehestä vallan. Episodi etenee, eikä niin kovin yllätyksellisesti, ruumiin palasteluun ja kannibalismiin.
Viimeisessä episodissa omalaatuinen seksikultti etsii naista, joka voisi elvyttää kuolleita, mutta huomio keskittyy Emilyyn (Stone), joka erotetaan kultista ”saastuneena”.

Jesse Plemons ja Emma Stone ovat moninkertaisissa rooleissaan varsin keskinkertaisia. Edes karismaattinen konkari Willem Dafoe ei pysty pitämään kiinnostusta yllä.

Vaikka laatunäyttelijöitä ovatkin, eivät Emma Stone, Jesse Plemons ja Willem Dafoe kykene nyt kohottamaan Lanthimoksen elokuvan kiinnostavuusastetta.

YHDEN OHJAAJAN episodielokuvaksi Kinds of Kindness on miltei kolmetuntisena poikkeuksellisen pitkä ja uuvuttava. Episodit ovat lähemmäs tunnin pituisia. Kun ne vaihtuvat, hetki ei odotetusti ole millään muotoa jäsentynyt ja vapauttava vaan pikemminkin turhautunut ja raskauttava.

Lanthimos kuvannee elokuvassaan ihmisen kyvyttömyyttä vapautua kontrolloinnista, mutta tematiikka jää ujosti piiloon kuin lamppu, joka haluaisi päästä varjostimestaan. Mikään ei tunnu tekevän kokonaisuudesta osiensa summaa, edes mystinen R.M.F. -henkilö, joka tosin vastaa elokuvan osuvimmasta kohtauksesta aivan lopussa.

Kun suosittu surrealisti tekee etupäässä sitä mitä häneltä toivotaan eli oikein hämmentämällä hämmentää, tulee sivusta katsojana helposti olo kuin jotain olennaista olisi kirjaimellisesti valumassa hukkaan. Lanthimos ei ole taidoiltaan mikään David Lynch, joka pystyy kääntämään odotusten ja yllätysten suhteen useimmiten voitokseen.

Kinds of Kindness on Lanthimosilta viides maahantuonti Suomeen. Hän on siis ylittänyt määrässä Angelopoulosin, jolta tuotiin meille neljä elokuvaa. Kaikki Lanthimosin meillä levitetyt elokuvat ovat kuitenkin hänen kansainväliseltä uraltaan, jossa ollaan lännessä ja puhutaan englantia.