Valkoinen lehmä nököttää liikahtamatta keskellä vankilan pihaa. Joukko ihmisiä seisoo kahdessa rivissä toisiaan vastakkain muurin läheisyydessä, väliin jäävää eläintä kai tuijottaen. Nainen astuu miehen selliin ja ovi sulkeutuu. Allegoria viittaa Koraaniin ja uhrilahjaan. Viattomat saavat taas vuoron kärsiä.

Rane Aunimo

Demokraatti

Iranilaisen elokuvan voittokulku maailmalla alkoi 1990-luvulla. Abbas Kiarostamin, Makhmalbafin suvun ja Jafar Panahin teoksia on nähty harvakseltaan myös suomalaisilla valkokankailla. Maan menestynein nykynimi on Ashgar Farhadi, kaksinkertainen Oscar-voittaja.

Jotakin syvästi jännitteistä ja mieltä vaivaavaa on siinä, että joitakin maailman hienoimpia elokuvia syntyy islamilaisen papiston kontrolloimassa valtiossa. Sensuuri valvoo kaikkia elokuvia pilkuntarkasti.

Panahin kohtalo on tunnetuin: mukamas propagandan levittämisestä kuuden vuoden vankilatuomio, joka on käytännössä estänyt ohjaajan matkustamisen ulkomailla vuodesta 2011.

Taustaa vasten Balladi valkoisesta lehmästä (2020) tuntuu pieneltä ihmeeltä. Sen viimeisen päälle hallituissa ja hillityissä kuvissa iranilainen yhteiskunta avautuu kuin appelsiini.

Jonkinlainen henkinen vertailukohta sille löytyy Farhadin elokuvasta Nader ja Simin: Ero (2011). Päällisin puolin kyse on naisen asemasta patriarkaalisen, teokraattisen koneiston rattaissa.

TOINEN OHJAAJISTA ja naispääosan esittäjä, Maryam Moghadam, on opiskellut ja työskennellyt Ruotsissa. Behtash Sanaeehan tausta on dokumenteissa ja mainoksissa. Kaksikon ensimmäinen fiktio on iranilais-ranskalainen yhteistuotanto, kuten monet Farhadin elokuvat. Siinä dokumentin tarkkaileva ote yhdistyy punnittuihin draama-aineksiin.

Maitotehtaalla puurtavan yksinhuoltajan mies on teloitettu vuosi sitten. Leski saa kuulla oikeudelta, että tuomio oli virhe ja puoliso syytön. Miehen suku painostaa yksin jäänyttä naista. Tyttären huoltajuudesta on syntymässä riita, kunnes oveen kolkuttaa tuntematon mies, joka vanhaan maksamattomaan velkaansa vedoten alkaa auttaa äitiä ja tyttöä.

Surun, syyllisyyden ja sovituksen ikiaikaiset teemat kulkevat päähenkilöiden rinnalla levollisina mutta määräävinä. Turhia kuvia ei ole ainuttakaan.

Nyky-Teheran moderneine ja arkaaisine sosiaalisine ja fyysisine rakennelmineen piirtyy hiljalleen lähentyvän parin juurevaksi kehykseksi kuin huomaamatta. Miehen maailmassa naisella on yhteiskunnallista arvoa vain äitinä ja puolisona, jos silloinkaan.

Sanoja ei tarvita, kun kuvat ja kuvasommitelmat puhuvat. “Seksikohtauksessa” nainen maalaa huulensa, riisuu huivinsa ja astuu miehen huoneeseen. Vapauttavaa erotiikkaa, vaikkei kohtauksessa jaeta suudelmaa tai sänkyä.

Katsoja tietää, ettei kaikki ole miltä näyttää. Emme aina pysty olemaan niin hyviä kuin haluaisimme ja kun olemme, on liian myöhäistä.