Samaan aikaan keskusteluissa niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla kuulee ihmettelyitä siitä, missä eriarvoisuus muka näkyy. Julistetaan suureen ääneen, että eihän Suomessa ole oikeasti köyhiä, eikä kenenkään tarvitse arpoa ruokakaupan tai apteekin välillä.

Se, että yhä suurimmalla osalla suomalaisista ei ole hajuakaan monien pienituloisten arjen kamppailusta, kertoo huolestuttavasti kaikista eniten eriarvoisuuden lisääntymisestä. Me, joilla sosioekonominen asema on kohtalaisen turvattu, on vaikeuksia ymmärtää, miten jonkun arki on pohdintoja siitä, monelleko aterialle Citymarketin tarjousmakaronit riittävät.

Heikko koulutustaso, työelämän epävarmuus, asumisen muutokset sekä palkka, jolla ei elä ovat usein terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavia syytekijöitä. Toki yksilön elämäntavat, tukiverkosto sekä palveluiden laatu ja saatavuus vaikuttavat tähän myös omalta osaltaan. Eriarvoisuus ja terveys kulkevat siis hyvin pitkälti käsi kädessä. Hallitus on tehnyt viime vuodet ahkerasti työtä, jotta sosiaali- ja terveyspalvelut saadaan valjastettua markkinatalouden rattaiden armoille ja hankintalain pakottamana monet palvelut kärsivät, kun hinta menee laadun edelle. Kaikki tuntuu olevan kaupan.

Eriarvoisuuskeskustelussa unohdetaan myös mielestäni liian usein keskituloiset lapsiperheet, joiden yhteiskunnalta saama tuki on hyvin vähäistä. Me yritämme pärjätä omin avuin ilman sosiaaliavustuksia ja tiedämme, että kaiken ylimääräisen eteen on raadettava. Juuri meitä leikkaukset ja kiristykset koskevat usein eniten. Joskus tuntuu turhauttavalta tehdä jatkuvasti ylitöitä, jotta saa nelilapsisen perheensä elätettyä, kun samaan aikaan ystävä elää sosiaaliturvan avulla kotona lastensa kanssa leveämmin ja sanoo, ettei töihin kannata edes mennä. Luulen, että aika moni voi samaistua tähän.

Kukaan ei voi tietää, milloin oma turvattu elämä saattaa järkkyä ja yhtäkkiä voikin joutua jäämään yhteiskunnan turvaverkon varaan. Sanonta ”tee toiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän” saakin yhtäkkiä aivan uuden merkityksen. Sosiaaliturvan uudistus, koulutukseen panostaminen, asumispoliittiset ratkaisut sekä työelämän oikeudenmukaisuus ovat turhia eriarvoisuuden torjunnassa, jos yhteiskunnassa ei saada pysäytettyä keskeistä asennemuutosta siitä, että unohdamme huolehtia heikommasta. Uskon, että meidän demareiden on mahdollista istuttaa jokaisen suomalaisen arvomaailmaan siemen siitä, että kaikki pidetään mukana. Meillähän on sama suunta, eikös vaan?

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä.