Tuolloin ensimmäisen kansanedustajakauden jälkeen eduskunnasta pudonnut tuleva Paavo Lipponen (sd.) seurasi Saksojen tilannetta Ulkopoliittisen instituutin johdosta.

Instituutissa Lipponen oli käynnistänyt myös Saksa-projektin heti taloon tullessaan 1989.

Kun Lipponen kommentoi Saksan tilannetta Ulkopolitiikka-lehdessä keväällä 1989, hän asetti vielä lähtökohdaksi kaksi Saksan valtiota. Tämä oli tuolloin yhä myös Saksan liittotasavallan johdon linja.

Euroopan kannalta ratkaisevilla hetkillä Lipponen piti yhteyttä muun muassa Helmut Kohlin neuvonantajaan Joachim Bitterlichiin, Kohlin valtiosihteeri Horst Teltschikiin sekä Willy Brandtin tärkeimpään ulkopoliittiseen neuvonantajaan Egon Bahriin.

– Tietenkin oli kysymys siitä prosessista, joka lähti liikkeelle Neuvostoliiton kriisistä, perestroikasta ja kaikesta siitä mitä oli tapahtunut sekä Neuvostoliitossa että Itä-Euroopassa, Lipponen kuvaa Demokraatille muurin murtumiseen johtaneita syitä.

Lipponen muistuttaa, että kansaa oli jo muuttanut DDR:stä länteen, Unkari oli avannut rajansa.

– Kansa sai tarpeekseen, Lipponen tiivistää itäsaksalaisten tuolloiset tunnot.

Muurin murruttua oli esillä kahden Saksan lähentymisen malli. Se oli suosiossa niin Länsi-Saksan liittolaisten keskuudessa kuin Neuvostoliitossa.

Tällä kannalla olivat niin Ranska kuin Britannia eli François Mitterrand ja Margaret Thatcher. Kun tuolloinen eurooppalainen huippukokous Lontoossa päättyi 10. joulukuutta 1989, Lipponen sattui olemaan paikan päällä kaupungissa.

– Thatcher julisti, että Saksan yhdistyminen ei tullut tuumaakaan lähemmäksi.

Lipponen kirjoitti samoin tein Kymen Sanomien kolumniinsa, ettei Thatcher tajua lainkaan, missä mennään. Hän ennakoi, että jollei yhdistymisessä edetä nopeammin, Itä-Saksassa kansa ottaa kohtalon omiin käsiinsä.

Lipponen ennusti myös elämänsä parhaaksi ulkopoliittiseksi kolumniksi (Murrosten aika, muistelmat 1979-95, WSOY 2014) luonnehtimassaan kirjoituksessa, että ensi vuoden puolivälin tienoilla Itä-Saksan, Puolan ja Unkarin hallitukset voivat olla jopa kokonaan ei-kommunistisia.

Lipponen painottaa Saksojen yhdistymisessä olleen kaksi suurta arkkitehtia. He olivat liittokansleri Helmut Kohl sekä USA:n presidentti George Bush vanhempi.

Lipposen mukaan juuri he tajusivat, että yhdistymisestä ei pidä neuvotella sodan neljän voittajavallan kesken vaan ensin kahden Saksan välillä. Tästä taasen seurasi asetelma, joka pani niin Neuvostoliiton kuin Ranskan ja Britannian sen tosiasian eteen, että Saksa yhdistyy.

– Mitterrand oivalsi tilanteen ja käytti sen loistavasti hyväkseen. Tuloksena oli Euroopan unioni, Lipponen tiivistää historian kulkua.

– Mitterrand halusi varmistaa sen, että meillä on eurooppalainen Saksa eikä saksalainen Eurooppa, hän jatkaa.

Keväällä 1990, kun oli kyse Saksan yhdistymisen hyväksymisestä, Lipponen tapasi Saksan liittotasavallan pääkaupungissa Bonnissa paikallisia sosialidemokraattisia kansanedustajia.

– Oli heitä, jotka olisivat halunneet panna jarrut päälle. Sanoin heille, ettekö te tajua mitä kello on lyönyt.

– Se meni niin tiukalle, että Brandtin piti laittaa koko arvovaltansa puolueensa puoluehallituksessa peliin. Hän aikoi jättää kunniapuheenjohtajuutensa, jos Saksan yhdistymistä ei hyväksyttäisi, Lipponen kertaa.

Ulkopoliittisen instituutin johtamista Lipponen kuvaa pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä työskentelyn ohella jopa mielenkiintoisimmaksi ajaksi urallaan.

– Se oli huimaa aikaa.

Saksojen yhdistymissopimus allekirjoitettiin syyskuun 12. päivänä 1990.