Kun Saksassa syksyllä 2021 edellisen kerran järjestettiin liittopäivävaalit, tiedotusvälineet kyselivät, oliko Euroopassa meneillään sosiaalidemokratian renessanssi. Vasemmistovetoiset hallitukset johtivat koko Pohjolaa, ja ne saivat nyt seurakseen liittotasavaltaan SPD:n ympärille rakentuneen koalition.

”Demariruusu kukkii taas”, otsikoin minulta tilatun analyysin, mutta toppuuttelin muuten ylitulkintoja. Sosiaalidemokraattien kannatus ei ollut Saksassakaan noussut lähellekään vanhojen kulta-aikojen tasoa, vaan paremminkin polkenut paikallaan. Suhteellinen asema oli vahvistunut muun puoluekentän sirpaloitumisen myötä.

Koronapandemia kohdisti silloin odotuksia julkiseen valtaan, josta huolehtimaan haluttiin koeteltuja valtionhoitajia. Tiukka talouskuripuhe (austerity) ja sokea markkinauskoisuus saivat väistyä taka-alalle. Pragmaattiselle sosiaalidemokratialle näytti avautuvan jälleen kysyntää.

VAIKKA politiikan polarisaatiosta puhuttiin tuolloinkin paljon, keskustahakuisuus oli vuonna 2021 Saksassa niskan päällä. ”Ääripäät” hävisivät, kun Alternative für Deutschland (AfD) jäi vaaleissa kymmenen ja vasemman laidan Die Linke viiden prosentin kannatukseen.

Uudelta SPD:n liittokanslerilta odotettiin Angela Merkelin 16-vuotisen vallan jälkeen profiilin nostoa koko sosiaalidemokratialle, niin Saksassa kuin Euroopan mitassa. Tätä vasten Olaf Scholzin saavutusten saldo jäi aneemiseksi, ja äänestäjien tuomio oli viime viikonlopun vaaleissa armoton.

SPD:n keskustakoalitio vihreiden ja liberaalien kanssa kärsi lähes 20 prosenttiyksikön tappion, siinä missä AfD, Die Linke sekä Sahra Wagenknechtin vasemmistopopulistinen BSW voittivat saman verran. Politiikan heiluriliike heilahti jälleen väkevästi kohti polarisaatiota.

KRISTILLISDEMOKRAATIT juhlivat Saksassa vaalivoittoa, mutta 28,5 prosentin kannatus on heillekin vaatimaton, historiansa toiseksi huonoin. Viime kerran lähes yhdeksän prosenttiyksikön repsahduksesta saatiin nyt vain puolet takaisin.

CDU/CSU on joutunut tavallaan saman dilemman eteen kuin Ruotsin ja Suomen sisarpuolueensa aikaisemmin. Voidaanko toivotun talouspolitiikan vuoksi tinkiä muista arvoista tai näkemyksistä niin, että hallitaan laitaoikeiston tuen varassa?

Itävalta on viiden kuukauden painiskelun jälkeen jättämässä vaalit voittaneen Vapauspuolueen sivuun ja päätymässä maltillisen oikeiston ja vasemmiston yhteistyöhön.

Vastaavaa ratkaisua haettaneen myös Saksaan, jossa palomuuri AfD:tä vastaan on kitattu niin historialla kuin ajankohtaisella turvallisuuspolitiikalla.

RUNSAS kolme vuotta sitten kirjoitin, että demariruusun uuden kukinnan kestoa ei tiedä kukaan.

Ruotsissa koitti oppositio 2022 ja Suomessa 2023. Sen sijaan Tanskan Mette Federiksen on pysynyt vallassa, ja Jonas Gahr Støre johtaa Norjaa piikkipaikalta kohti syksyn parlamenttivaaleja.

POHJOLASSA sosiaalidemokraateilla näyttäisi mielipidemittaustenkin mukaan olevan kaikki mahdollisuudet menestykseen. Manner-Euroopassa on epämääräisempää, vaikka tappio viime kesänä EU-parlamentin vaaleissa jäi lieväksi.

Suurista maista voisi saada rajat ylittävää esimerkkiä, mutta Scholzin SPD:stä ei tullut missään vaiheessa edes Saksan, saati Euroopan tulevaisuutta viitoittavaa johtotähteä.

Ranskan sosialistit ovat lähes kadonneet kuvasta, ja Italiaa ohjaavat vahvasti laitaoikeiston veljet.

Pedro Sanchezin pääministeriydestä Espanjassa on ollut vain vähän vetoapua tovereille, Keir Starmerin Labourista tuskin senkään vertaa. Suosion kuherruskuukausi jäi Britanniassa lyhyeksi sen jälkeen, kun työväenpuolue 14 oppositiovuoden jälkeen peri konservatiiveilta brexit-pesän.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.