Aki Kaurismäen elokuvauran alkupään parhaan teoskokonaisuuden, niin sanotun Työläistrilogian, viimeinen osa Tulitikkutehtaan tyttö on ohjaajansa varmaankin vähäpuheisin elokuva, jos täysmykkää Juhaa ei lasketa mukaan.

Juuri siksi oli ihan pakko mennä katsomaan Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon valittu Porin Teatterin näyttämösovitus Kaurismäen elokuvasta. Jotta valkenisi, miten ihmeessä tehdä toimivaa teatteria elokuvakässäristä, jossa on yhteen laskettuna alle kymmenen minuuttia puheaikaa, ja jonka ensimmäinen repliikki henkilöltä henkilölle kuullaan vasta parinkymmenen minuutin kohdalla, kun päähenkilö Iiris Rukan isä läimäyttää tätä poskelle ja tiuskaisee: ”Huora.”

TULITIKKUTEHTAAN TYTÖN Poriin ohjannut ja dramatsoinut Jarno Kuosa on ottanut haasteen vastaa huolella. Hyvin huolella, sillä hänen näyttämötoteutuksensa käy elokuvakäsikirjoituksen läpi tiukassa järjestyksessä kohtaus kohtaukselta, enimmän aikaa jopa kuva kuvalta.

Koska sanoja taas on vähän, jokainen elokuvan repliikki on tietysti käytössä, mutta eihän se mihinkään riitä. Siksi mukana ovat myös parenteesit, joiden merkityksen sivistyssanakirja määrittelee näin: ”Näytelmän, elokuvan tms. käsikirjoituksessa oleva toiminnan kuvaus, jota ei ole tarkoitettu ääneen esitettäväksi”. Epäilen, ettei Aki Kaurismäen kässärissä ole ollut millintarkkoja parenteesejä, mutta Jarnon Kuosan dramatsoinnssa on, ja nyt ne todellakin ovat ääneen esitettäväksi tarkoitetut. Niillä näyttämöversion kuusi kertojaääntä kuljettavat tarinaa eteenpäin, kun päähenkilöt ovat vaiti.

Mainio ratkaisu, poikkeuksellisen toimiva, sillä yleensä ulkopuoliset kertojäänet toimivat näyttämökerronnassa aika kulmikkaasti, vaikka tämä esitystapa onkin kuulunut olennaisena jo antiikin draaman keinovalikoimaan. Porin Teatterin kertojakuusikon näyttelijät ovat kuitenkin eloisia sekä puhe- että liikeilmaisultaan. He rikastuttavat tarinanvientiä, eivät jäykistä

Lopputulos ei tunnu kopiolta, vaikka Kaurismäkensä katsonut tunnistaakin kaikki yksityiskohdat, joita näyttämökerronta pudottelee taajaan ja tarkkaan. Iiriksen kotitöissään käyttämä tiskiharjakin taitaa olla samanvärinen kuin elokuvassa, hänen koston välineensä eli rotanmyrkkupakkaus on samaa merkkiä. Jopa näyttämön takaseinälle heijastettu sana ”Rakas” näyttäisi jäljittelevän samaa fonttia kuin mitä on ruotsinkielisten Angelique-kirjojen kansissa, niitä romanttisia seikkailutarinoitahan – nimenomaan ruotsiksi – Iiris saa äidiltään aina syntymäpäivälahjaksi.

Myös näyttämötoiminnan soundtrack natsaa Kaurismäen musiikkimakuun – Baddingia, Virtaa, Renegadesia, vain Melrose puuttui messistä.

Audiovisuaalisesti hyvin vangitsevasti toteutetun teatteriversion yleisvire on seikka, joka erottaa sen selvimmin elokuvasta. Kun Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö oli eräänlaista tribuuttia tai jatkumia melodraaman mestareille, ja niin ääriasentoon viety tragedia, että se alkoi jo hymyilyttää, on porilaisesitys jo lähtökohtaisemmin tragikomedia. Sellaiseksi sitä hilaavat etenkin kertojahahmot karikatyyrisine liikekielineen. Elokuva on, Kaurismäelle ominaisesta retroilustaan huolimatta, myös enemmän tekoajassaan (1990) kiinni, näyttämöversio on ylöspanoltaan ajattomampi.

Tulitikkutehtaan tytön kertojahahmot toimivat välillä myös esityksen soundtrackin live-esittäjänä.

PÄÄHENKILÖN, päivät tulitikkutehtaassa, illat umpioituneiden vanhempiensa passaajana puurtavan Iiris Rukan tarina on hyvin pelkistetty. Vähän valoa pienistä lähteistä elämäänsä hamuava Iiris luulee erään kerran löytäneensä jopa rakkauden, mutta jälleen kerran hän saa pettyä. Yhden illan juttu juppi-iljetyksen kanssa johtaa kuitenkin raskauteen, ja useampaan kertaan torjutuksi tulemisella on kohtalokkaat seuraukset.

”Mikään ei voisi liikuttaa vähempää kuin sinun kiintymyksesi. Parasta olisi, jos laputtaisit tiehesi.” Siinä on repliikki, joka taittaa niin elokuvan kuin näyttämöteoksenkin. Sen pudottaa teatteriversiossa Aarneksi imetty Iiriksen lemmenunelman kohde kesken ravintolaillan.

Niks naks vaan, ja viritelty rakkaustarina muuttuu julmaksi kostodraamaksi. Mutta edelleen katsojan myötätunto säilyy Iiriksen puolella. Näyttämöllä tuota puolenvalintaa helpottaa nimiosaa esittävä Emma Kilpimaa, joka tekee vähistä repliikeistä huolimatta Iiriksestä vahvasti tuntessaan hersyilevän nuoren ihmisen. Jos vielä kerran vertaa elokuvaan, hänen tehdastyttönsä on vähemmän nihilistinen kuin Kati Outisen luoma ikoninen roolihahmo – yhtä kaikki, hienoja hahmotuksia molemmat.

Samaa ovat porilasteoksessa myös isä ja äiti Rukka (Marko Honkanen ja Miia Lindström), joista iskän pienet koreografiset irtiotot kaurismäkeläisestä pelkistyksestä riemastuttivat. Koko Porin jengi näyttelee kuitenkin hyvässä synkassa niin keskenään kuin suhteessa yleisatmosfääriin.

TEATTERISTA POISTUESSANI jäi mielessä pyörimään ajatusleikki: millaisena teatteriversio olisi katsojalle näyttätynyt, jos Tulitikkutehtaan tyttö ei koskaan olisi elokuvana ilmestyntkään? Olisiko moinen melodraama mennyt ihan omillaan läpi? Kevyesti koomistettunakaan?

Aki Kaurismäelle tällainen kaikesta häiritsevästä hörhellyksestä puhdistettu ilmaisutapa on tavaramerkki, johon peilaten ja jonka päällekirjoituksena näyttämötoteutusta väkisinkin katsoo. Juuri sellaisena porilaisten esityken otin vstaan nyt Teatterikesässä, ja kovasti mielelläni.

Myöhemmin syksyllä Tampereen Teatterissa tulee muuten nähtäväksi tarina, jonka myös on elokuvaksi ohjannut Kaurismäki, tässä tapauksessa Mika. Pasi Lampelan ohjaama ja dramatisoima Klaani alaotsikoltaan Tarina Sammakoiden suvusta ei toki perustu elokuvakäsikirjoitukseen, vaan elokuvankin pohjana olleeseen Tauno Kaukosen hienoon romaaniin Klaani. Vähän unohdettu teos ansaitsisi ainakin pikku- tai kulttiklassikon statuksen, ja nyt on kiinnostavaa saada Sammakoiden karhea sukusaaga ensi kertaa näyttämölle.