Vettä alkoi roimia Valkeakosken taivaalta aika riittoisasti heti keski-iltapäivästä, mutta kun Yona nousi klo 18 Paperitorin päälavalle, hanat menivät kiinni kuin ihmeen kaupalla.

Kaatosade laittoi kuitenkin festivaalin järjestelykoneiston koetukselle, kun esimerkiksi tapahtuman avajaistilaisuus ja siihen liittynyt Uusi Työväenlaulu -kilpailun palkintojenjako piti siirtää appoavoimelta Sananvapauden lavan alueelta sirkustelttaan. Siirto-operaatiot aiheuttivat pientä viivästystä illan sessioihin, mutta joustavalla toiminnalla ja yleisön pitkämielisyydellä isompaa ongelmaa siitä ei tullut.

Mutta se säästä, Yonasta ja muista perjantain maittavista musasessioista oli tarkoitus kirjoittaa.

Yona viihtyy Valkeakosken festivaalilla.

Tykätty on näemmä molemmin puolin, sillä tämän vuoden keikkansa ensimmäisessä spiikissä Yona riemasteli, kuinka kivaa on olla taas Valkeakoskella: ”Tää on mun lempifestareitani, koska täällä on aina niin lämmin tunnelma!”

Yonä myös lämmitti nyt tunnelman kosteankalsealla festariareenalla, jonne valui hänen keikkansa aikana koko ajan lisää populaa. Laulaja-lauluntekijä oli iloisella tuulella ja edelleenkin se sama ihastuttava, jo Valkeakosken ensikeikaltaan tuttu hörhelehtijä, joka pulisee lavalla vähän mitä sattuu ja laulaa kuin enkeli. ”Onks siel hippejä”, hän kysyi yleisöltä, ja totesi, että lava on sellaisia täynnä: ”Hipitkin voi käydä töissä!”

Setin eräs vähän yllättävä huippuhetki oli kun Yona vetäisi muutama tunti hänen jälkeensä samaiselle lavalle tulossa olleen Pete Parkkosen biisin Voimaa ja valoa, jonka Yona muinoin esitti Vain elämää -ohjelmassa. Bändi kuulemma oli Valkeakosken biisilistaa kasatessa sanonut, että ei sitten yhtään Vain elämää -vetoa settiin, mutta Yona oli pitänyt päänsä.

Niin kuin on pitänyt aina. On hienoa, että levy-yhtiösedät tai satunnaiset -tädit eivät ole onnistuneet työntämään Yonaa mihinkään iskelmäpopfakkiin, vaikka hän onkin Tangomarkkinoillakin aikoinaan menestynyt.

KIMMO POHJONEN ei tiettävästi ole menestynyt Sata-Häme Soi -tapahtuman harmonikkakilpailuissa, mutta muita, ja paljon komeampia tunnustuksia hänelle on kertynyt: Vuoden kansanmuusikko -titteli jo 1996, taiteen valtionpalkinto 2016, Pro Finlandia -mitali 2012.

Pohjonen on läpi artistiuransa vienyt suomalaisille niin rakasta harmonikansoittoa ihan uusiin ulottuvuuksiin, nextille levelille saattaisi joku nykykilellä lohkaista. Pohjosen live-keikat ovat aina olleet kokonaistaideteoksia, jossa instrumentista irtoava hämmästyttävän rajaton äänimaisema yhdistyy vahvaan visuaalisuuteen (komeiden projisointien suunnittelijana VJ Hellstone) ja artisti voimakkaasen fyysiseen läsnäoloon.

Pohjosen ottamista Musiikkitapahtuman tämän kesän ohjelmistoon on syytä kiittää ja kumartaa. Ainakin minulle hänen Uzone-projektinsa ympärille luotu esitys oli ehkä intensiivisin ja moniaistillisin kokemus, joka on eteeni osunut 32.-vuotisessa Musari-historiassani. Kokemuksen syvyyttä lisäsi se, että Pohjonen esiintyi festivaalin sirkusteltassa. Sateen jälkeinen kostea luomu-utu kilpaili esiintymislavan savukoneen kanssa efektiosastolla.
Wow mikä show.

VALKEAKOSKEN FESTIVAALILLE tyypillisesti välittömästi Pohjosen pääsi astumaan tunnelmasta toiseen vain muutamalla askeleella teltan suuaukolta päälavan suuntaan.

Haitari toki soi Steve’n’ Seagullsinkin hillittömän vedossa, mutta sivuosassa kielisoitinten dominoidessa. Klassisen hard rockin ja vähän uudemman heavyn ja metalligenren avainbiisejä bluegrassiksi veivaava orkesteri on ollut minulle aiemmin vähän etäinen, koska kyllästyin jossain vaiheessa kuulemaan AC/DC:n Thunderstruckia humoristisena mandoliini-banjorevittelynä ja välttelin kuuntelemasta Seagullsien tuotantoa isommissa mitoissa. Tosin Gary Moore -coverointi Over the Hills And Far Away oli ilahduttanut – jo pelkästään sitä ajatellen, mitä tunnetusti umpiäreä Moore (R.I.P.) olisi sanonut, jos joku härmäläisen juuresbändin edustaja olisi mennyt kysymään lupia hänen hittinsä bluesgrass-coverointiin.

Steve’n’Seagulls.

Koskissa nähtiin joka tapauksessa Seagulls-show, joka riemastutti niin poskettomilla spiikkauksillaan kuin soitannoltaan. Mainitun Mooren lisäksi kuultiin tosi vikkeliä, taitavasti tiluteltuja versioita niin Scorpionsin, ZZ Topin, Metallican, Kansasin kuin Deep Purplen hiteistä; viimeksi mainitun kohdalla erityisesti ilahdutti päävokalisti Remmelin spiikki esitellessään urkurinsa ennen Burn-biisin aloitusta. ”Hiltunen on Keski-Suomen Jon Lord.”

Toinenkin perjantain telttakonsertti kolahti intensiivisyydellään, ja saa minulta nyt merkinnäksi ”2023 Musareiden iloiset yllätykset; Episode 2”. Stereotypialle perustettu ennakko-odotukseni Kaustisilla syntyneestä kuulun muusikkosuvun nykyedustajasta Aili Järvelästä oli, että varmaan jotain folk-pohjaista sieltä tulee. Tuli paljon enemmän, rock-musikkia etupäässä, kaikillla mausteilla.

Järvelän vahva ja taipuisa laulanta toi mieleen vaikkapa Maaritin kultaisimmat vuodet (joita on paljon) tai edellä mainittuun Steve’n Seagullsin heittoon kytkeytyen: onko Aili Järvelä Keski-Pohjanmaan Annie Lennox?

Aili Järvelä yhtyeineen.

Pitkän illan päätteeksi oli vielä puolen yön lähestyessä könyttävä toviksi Salakapakkaan, joka on itselleni ollut viime vuosikymmenen puolivälin tienoilla startanneina toimintavuosinaan Musiikkitapahtuman mieluisin areena. Siellä myös näin ensi kertaa Litku Klemetin livenä 2017. Se oli hänen läpimurtovuotensa Juna Kainuuseen -hitin myötä, ja aika paljon on Sanna Klemetille, hänen Litku-sivupersoonalle ja bändilleen tapahtunut sittemmin, ilmestynyt muun muassa neljä albumia ja soittajistoa vaihtunut.

Ja silti paljon oli ennallaan. Ennen kaikkea Litku Klemetin lempeä ironia koko popmusiikkimaailmaa kohtaan. Se ulottuu hänen kaikkeen tekemiseensä, sanoituksiin, rockin ja viihteen kliseillä lekittelyyn ja lavameininkiin.

Tällä kertaa Litku toivotti yleisön keikalla perinteisilläyleisön fiilisten kyselyllä, kehui omaansa hyväksi – ja soitti sitten apeutta hönkivän viimeisimmän albuminsa Asiatonta oleskelua biisin Hommat ei mee hyvin. Harkitut paradoksit ovat ominta Litkua niin biisilistoja laadittaessa kuin jutuissa. Mimmihän voi vetää ihan pokkana biisin En elä, ja jo kohta pyöriä ties missä asennossa pitkin permantoa.

Litku Klemetti.

Perjantai-illan suurin yleisömagneetti taisi kuitenkin olla Vesterinen yhtyeineen, joka sitten edellisen Musari-vierailunsa (2017) on työtä pelkäämättä raivannut tiensä Suomi-popin ihan ykkösketjuun. Esimerkillinen yhtye TYÖväen Musiikkitapahtuman kontekstissa.

Vesterinen yhtyeineen.

EDELLÄ MAINITUN Uusi Työväenlaulu -sanoitus- ja sävellyskilpailun voittajaksi palkintoraati valitsi Punalaputettu -nimisen laulun, jonka on on säveltänyt ja sanoittanut lietilainen Sauli Alapirjelä. Toiseksi sijoittui Jani M.J. Tuovisen säveltämä ja Susanna Ågrenin sanoittama Muurahainen, ja kolmanneksi Anniina Lotvosen säveltämä ja sanoittama Ei mikään ole muuttunut.
Lisäksi kilpailussa myönnettiin kaksi kunniamainintaa kappaleille Kuolema raksalla, tekijöinä Vesa Suhonen & Veli Matti Suhonen eli Terrori-bändi ja Hei moi moi moi, sävellys ja sanoitus Laura Sippola.