Jos oli Valkeakoskella kohtalaisen kosteaa läpi perjantain iltapäivän, niin se ei ollut vielä mitään lauantaihin verrattuna. Silloin Esteri-kategorian sade otti paperikaupungin valtoihinsa alkuiltapäivästä jatkuen noin klo 20.50:een, jonka jälkeen Ismo Alanko äityi keikkansa viimeisen biisin yleisönnostatuksessa kehottamaan, että kertosäkeen ”taiteilijaelämää”-huudossa kaikki nostavat kätensä ilmaan ihan jo sen kunniaksi, että ”loppui vihdoin toi vitun sade”.

Ismolla ja ennen häntä Paperitorin päälavalla esiintyneellä Palefacella olikin riittoisasti syytä manailla märkyyttä, sillä molemmat olivat edellisenä iltana esiintyneet Kuopiorockissa, jonka isäntäkaupunki taisi olla yksi valtakunnallisen sadeviikonlopun kosteimmista paikkakunnista, ja ihan vain sademilleillä mitaten. Perjantaina ja lauantaina Kuopiossa tuli vettä lähes 100 mm, kun koko heinäkuun keskimääräinen lukema on yleensä 80 millin tienoilla. Koskissa jäätiin sentään alle 40 millin, mutta kokeneet musarikävijät huokailivat telttakatosten alla, että näillä festivaaleilla ei ole koskaan ennen tullut näin paljon vettä.

Valkeakoskellakaan ei liuettu veteen.

Täysimmillään se taisi olla kuitenkin lauantaina klo 17, jolloin Anna Eriksson aloitti keikkansa. Pitkään esiintymislavoilta pois pysyttäytynyt laulaja oli luultavasti yksi Musiikkitapahtuman odotetuimpia esiintyjiä. Eriksson näytti itsekin alkuun vähän häkeltyneeltä siitä, millaisella vimmalla täysteltallinen ihmisiä (eli ehkä noin 800-850 päätä) otti hänet vastaan.

Eriksson hiljeni live-esiintyjänä lähes tyystin kohta 2010-luvun puolivälin jälkeen. Toissa vuonna hän teki puolenkymmentä festarikeikkaa ja tänä vuonna on saatu vähän lisää. Valkeakosken festariveto oli hänen tämän kesän neljäs esiintymisensä.Syksyyn kuuluu vielä toistakymmentä konserttisalikeikkaa ja muutama joulukonsertti.

Anna Eriksson – vaikuttava paluu estradeille.

Erikssonin viimeisimmän studio-albumin, Teosto-palkitun Manan ilmestymisestäkin on kulunut jo 11 vuotta, eikä sillä rintamalla ainakaan kovin pian ole uutta luvassa.

Juuri Manan biisit olivat, Annan uran iskelmällisemmän alkuvaiheen hittien ohella, runkona musarikeikalla. Heti toisena kuultu Kaikista kasvoista ja kohta perään vedetty toinen alku-uran ikihitti Juliet ja Joonatan, pudottivat viimeistään yleisön suojauksen. Lähes yhtä syvälle upposivat Manan hienot laulut kuten Jos mulla olisi sydän ja Sanokoot mitä vaan. Kosketinsoittaja Mikko Mäkisen kanssa esiintynyt laulaja jätti konserttinsa loppuun sen verran ilmaa, jotta yhdelle encorelle oli tilaa. Porukka odotteli kännyköiden videokamerat valmiustilassa sitä kaikkein rakastetuinta Eriksson-biisiä, mutta pieni huokaus kuului, kun ylimääräisenä ei kuultukaan Kun katsoit minuun, vaan meille useimmille tuntematon ranskalaissävelmä. Melkoisen rohkea peliliike.

Oli miten oli, Anna Erikssonin lauluääni on entisellään eli hakee kevyen musiikin puolella tässä maassa vertaistaan.

MUSIIKKITAPAHTUMAN tämän vuoden vasemmistolainen profiili terävöityi perjantai-illassa tasan siinä kohtaa, kun Paleface astui päälavalle. ”Daddy Pale” on paitsi äärioikeiston ykkösmaalitettuja ja -vihapostitettuja, myös – siitä johtuen tai siitä huolimatta – verraton musiikillinen agitaattori, jolla on kyky ottaa yleisö valtoihinsa heti.

Palefacen ja fiittaajansa Kraden tyylinäyte sateenkarkotusmanauksesta. Keskellä DJ Leijonamieli.

Ja kelissä kuin kelissä: Paperitorin avara ja suojaton festarikenttä oli läpi keikan mieluumminkin puolitäysi kuin puolityhjä, sekä yleisöä että vettä, koska sadetta saatiin huolella. Räppinestorimme vanhemmat suomenkieliset hitit (Snaijaa, Talonomistaja, finaalina aina vain ajankohtainen Helsinki Shangri-La) kuin keväällä ilmestyneen uuden Paleface-albumin Autofiktion avainbiisit niin, että koiranilma kaikkosi mielistä.Kun maestro vielä lähetteli sopivan taajaan kipakoita terveisiä kaikille natseilijoille, rasisteille ja muille antidemokraattisille hallitustahoille, elettiin tämänkertaisen festarin yhteishengeltään ja poliittisesti väkevimpiä hetkiä.

Ismo Alanko ei ole tunnettu ihan yhtä ärhäkkänä julistajana, mutta kyllä hänenkin teksteissään on ollut aina myös yhteiskunnallista särmää. Heti keikkansa alkuun soitettu Ismon soolouran lähtölaukausbiisi Kun Suomi putos puusta on edelleen merkittävä kronikka ”hallitun rakennemuutoksen” maasta, joka jo kohta oli luisumassa Suureen Lamaan. Ihan oma lukunsa on sitten Sielun veljien biisi On mulla unelma, joka kuuleminen festivaalilla tässä sinimustan hallituspolitiikin ajassa onlisuorastaan ihanaa. Vaikka biisin sanoissa pyyhitään persettä siniristilipulla ja syötetään lsd:tä Suomen leijonalle – näinä aikoina ihan jees provoa! – sen intensiivisesti huudetut loppulainit ovat ylevät ja sopuisat: ”On mulla unelma, vapaa maailma, ilman rajoja, on mulla unelma!”

Alanko lopetti keikkansa taas Taiteilijaelämään, osin yleisön keskeltä laulaen. Kohottava hetki sekin – onneksi tämän laulun tekstiä ei ole ymmärretty siinä mitassa väärin kuin vaikkapa Hectorin rallia Juodaan viinaa tai Eppujen Baarikärpästä.

TUNNELMASTA TOISEEN eli rajummasta rauhaan pääsi heti Alangon jälkeen suuntaamalla Salakapakan lavan ääreen. Selkeytyneessä illassa kiiri kuin laululintujen liverryksenä Airolan sisarusten ”tyttötertsetin” plus neljännen vokalistin Miia Rekon heleä stemmalaulanta, joka toi mieleen monet viihteen kulta-ajan amerikkalaiset laulucombot The Andrews Sistersistä lähtien. Ehkä Ykspihlajan Kino-orkesterin naisvokalistijoukko vertautuu kujeellisen luonteensa vuoksi kuitenkin paremmin erääseen vähän uudempaan laulutrioon. Aiempaan Musari-juttuuni viitaten olkoon Kino-orkesterin solistijoukko siis ”Kokkolan The Puppini Sisters”.

The Airola Sisters.

Kokkolan prolehenkisessä satamakaupunginosassa Ykspihlajassa syntyy ihan omanlaistaan vireää kulttuuria, mistä kaikkiaan kahdeksanhenkinen Kino-orkesteri on yksi esimerkki. Muita ovat vireä elokuvatoiminta johtotähtenään Cannes-palkittu Juho Kuosmanen, maan johtaviin harrastajateattereihin kuuluva, muun muassa TeaKin nykyisen näyttelijäntyönproffan Jarkko Lahden vanha kotipesä Ykspihlajan Työväen Näyttämö, sekä ihan ihan omana lukunaan Leea Klemola.

Airolan siskokset Oona, Anna ja Laura – ensin mainitut palkittuja näyttelijöitä ja kolmas toimittaja – ovat yhdessä trumpettia laulamisen ohella soittavan Rekon kanssa orkesterin valloittava eturivi, jolta syntyvät myös vanhojen ja vähän tureempienkin viihdemusiikkicovereiden hilpeät uudet tekstit. Esimerkiksi Lady Gagan ja Brian Setzer Orchestrankin levyttämä viihdestandardi Americano on saanut kokkolalaiskimmoilta ihan uuden porilaisulotuuvuuden. Eikä kylmäksi jättänyt Kino-orkesterin veto 20 vuoden takaisesta eurokorvamadosta Asereje, joka varmasti Ketchup Songina paremmin tunnetaan.

Kino-orkkaa oli ihastuttava kuunnella Salakapakan aika lailla mutavelliksi muuttuneen tantereen keskellä sillä ajatuksella, että kyseinen orkesteri on nähty paitsi Tampereen Teatterikesän estradilla myös kutsuttuna vieraana kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Cannesia myöten. Jotain punaista mattoa olisi kaivattu tallustelualustaksi myös Valkeakosken kanavarantaan.

Festivaalin omaksi päätösnumerokseni valikoitui Samuli Putro, sillä puoliltä öin esiintyneseen Bessiin ei kastuneissa kuteissa enää kestänyt. Toista kertaa Musareilla esiintynyt Putro häikäisi heti kättelyssä kimaltelevassa asussaan, joka muodosti varsin puhuttelevan kontrastin hänen biiseilleen. Niissä kun ei riemu nykyisin paljon repeile. Eroja, rakkauden epäonnistumisen epätodennäköisyyttä ja muita parisuhteettomuuksia käsittelevät laulut eivä toki ole huonoja, aika ilottomia vain, jos vertaa Putron vähän varhaisempaan tuotantoon. Jo varsin sankaksi kasvaneelle festivaaliyleisölle kelpasi sateen väistyttyä vähän synkemmätkin biisit, kuten tilanteeseen varsin osuva Tanssilattialla on tungosta – vaikka se Ruotsin-laivan tuuppivasta tunnelmasta kertookin.

Samuli Putron kimallusta.

KAIKEN KAIKKIAAN Työväen Musiikkitapahtuma 2023 oli artistiselta anniltaan parhaita viimeksi kuluneella vuosikymmenellä. Ja sääoloilta huonoin kolmenkymmenen vuoden perspektiivillä. Mutta kuten olen aiemminkin eri festivaalijutuissani todennut, suomalaiset eivät ole vesiliukoisia ihmisiä, vaan kestävät hyvin märkiäkin oloja. Kunhan ei ihan räntää sada. Siltä vaikutti Koskissakin tällä kertaa. Ilmoja kyllä päviteltiin, mutta niistä sen enempi märisty, kun ei ollut valitusosoitetta. Ja mestari Viidan sanoin: kesä jatkuu, kesä.