Tshehov-pastoraalit on niin nähty! Siksi niihin pitää vääntää vähän kierteitä, jotta ne säilyvät kilpailukykyisinä.

Tshehovin perheet, Shakespearen kuninkaat ja Molièren veijarit ja kärttyilijät. Ei siitä niin kauan ole, kun nuo kaikki olivat meilläkin teatteriohjelmistojen kivijalkaa. Ihan sellaisenaan, alkuperäistekstiin ja esitystraditioihin luottaen.

Nyt on aika toinen. Perusklassikot joutuvat kamppailemaan ohjelmistopaikoista sekä uuden kotimaisen draaman että viihteellisemmän musiikkiteatterin ja monen sortin komedian kanssa – ja näyttävät olevan alakynnessä, kun ensi syksyn valtakunnallista tarjontaakin katsoo.

Shakespearea on väännetty erilaisiin asentoihin ainakin toista sataa vuotta, mutta esimerkiksi Tshehovin kanssa on tunnuttu olevan varovaisempia. Onko niiden ajateltu olevan ajallisesti niin lähellä tätä hetkeä, ettei vielä ole kehdattu kajota? Vai liekö pelätty jonkin särkyvän peruuttamattomasti originaalitekstien pastoraalimaailmoissa?

OLI MITEN oli, Tshehovin pöllyytys on jo tervetullutta. Kyllä hänen tekstinsä niin vahvaa tekoa ovat, että sen kestävät.

Tampereen Teatterikesässä nähty Kajaanin kaupunginteatterin Kirsikkapuisto tomutti Tshehovia ovelasti. Se onnistui nokkelin vieraannutuskeinoin pistämään venäläismestarin merkkiteoksesta peruselementtejä uusiksi ilman, että olisi siirtänyt sitä mihinkään toiseen aikaan tai maailmaan. Katoava vanha maailma ja sen mukana Ljubov Ranevskajan perheen kirsikkatarha olivat yhä ytimessä, vaikka kajaanilaisten ilmaisutapa oli poikkeava.

Tässä tulkinnassa puhe oli saanut antaa sijaa liikekielelle. ”Liike puhuu yhtä paljon kuin sanat” linjaa ohjaaja Helka-Maria Kinnunen käsiohjelmassa. Ehkä niinkin, mutta ainakin liike tehosti ilmaisua niin paljon, että kun kun Kirsikkapuisto yleensä menee läpi noin kahdessa ja puolessa tunnissa (tehokasta näyttämöaikaa), niin Kajaanin veto kesti pari tuntia. Mistään sisällöllisesti olennaisesta yhtään tinkimättä.

Sari Palmgrenin luomassa esityskoreografiassa löytyi leikkisyyttä ja dramatiikkaa, sekä pieniä että paisuteltuja liikkeitä. Se korvasi ja täydensi dialogia, mikä tekei tästä Kirsikkapuistosta poikkeuksellisen, koko keholla keskustelevan.

KUN VAHVA kehollinen ilmaisu kulki läpi koko riemulla leikkiin heittäytyneen 12 hengen näyttelijäjoukon, sillä oli myös haittansa. Jotkut näytelmän henkilöt eivät näet profiloituneet teräviksi, vaan himmenivät liikkeelliseen massaan.

Välilla liikekielllä kommunkointi kävi niin kiivaaksi tai vilkkaaksi, että se tuotti näyttämölle paitsi energiaa myös levottomuutta. Loppupuoliskollaan meno äityi suorastaan raisun karnevalistiseksi: kirsikkatarhalle jätettiin hyvästejä kuin latinalaisamerikkalaisissa kuolemanjuhlissa konsanaan.

Ainakin itse jäin kaipaamaan suvantoja tässäkin ilmaisutavassa. Etenkin Tshehovin kyseessä ollen, onhan viipyilevä varmaankin useimmin käytetty adjektiivi Kirsikkapuiston, Vanja-enon, Lokin tai Kolmen sisaren atmosfäärejä luonnehdittaessa.

Kajaanilaisessa Kirsikkapuistossa ei todellakaan viipyilty, ei jääty huokailemaan lasikuistille eikä tujottamaan tyhjin katsein kaukaisuuteen. Se oli piristävää, vaikka hetkittäin nousi mieleen, että onko Ljubov Ranevskajan perhekunnalla ja heidän elämänpiirillään kollektiivinen adhd.

Joukkoylivilkkaus sopi toki mainiosti esimerkiksi sisääntulokohtaukseen, jossa ydinjoukko kasautuu maatilalle ja toisaalta loppupuolen kohtaukseen, jossa Ljubov porukoineen tyhjentää taloa jättääkseen se uudelle omistajalle. Mutta intiimimmeissä, parin ihmisen kohtaamisissa se perinne-Tshehov, minimalistisempi kropankieli, olisi saattanut olla paremmin paikallaan.