Kirjallisuus

Finlandia-ehdokkaassa näyttäytyy moniongelmainen Eurooppa

Lehtikuva/Vesa Moilanen
Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet on yksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta. Palkinto jaetaan tulevana torstaina.
Lehtikuva/Vesa Moilanen
Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet on yksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta. Palkinto jaetaan tulevana torstaina.
Lehtikuva/Vesa Moilanen
Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet on yksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta. Palkinto jaetaan tulevana torstaina.

Aina ei tiedä, onko selittämisestä apua. Onko puhe pitkän, eeppisen proosan rinnakkaisista ratkaisuista kuten fragmenttitekniikka, episodisuus, modernit rakenteet vain puolustelua, selviytymiskeino, ehkä kampittava kompastuskivi. Vai onko väittely turhaa, miksi kinastella moisesta?

Katkelmien käyttö – mitä olikaan novellistiikka (lyhyt tarina) ennen romaania – on tunnetusti vanha ratkaisu, sen taitajat suuria mestareita. Rakenteita on keksitty aina ja hyvä tarina kantaa, kelpo tarinankertoja osaa työnsä. Liekö niin, että kyse on yksin kirjallisesta taiteesta, jossa tarina nappaa ja ravistelee, kieli kutoo, kietoo ja sädehtii, rakenne muovaa ja kannattelee.

KIRJAT

Emma Puikkonen:

Eurooppalaiset unet

WSOY 2016, 179 s.

Onhan näet niin, että yhtä lailla terävän lyhyt kuin mutkikkaan pitkä muoto ei sellaisenaan takaa onnistunutta lopputulosta. Automaatiksi muodosta ei ole, taikasana merkittävän teoksen synnyttämiselle on aivan jotain muuta.

Iskevää ja turhiin tuhlailematonta kerrontaa

Emma Puikkonen on iskevä ja turhiin tuhlailematon kirjoittaja. Hänen  Finlandia-ehdokkaaksi valitussa ”Eurooppalaiset unet” -romaanissaan tarina vie ja hengittää, pienet ohimenevät korosteet näkyvät ja näyttävät, kieli on kohdallaan. Romaanin jaksot, moduulit, liittyvät kuin huomaamatta toisiinsa, viittaukset yhdistävät lukuja harkiten.

Henkilöt elävät kuka kurimuksessa, kuka harhaisessa nousuhuumassa, kuka vieraassa ympäristössä, kuka suurten mullistusten puristuksessa.

Paikkaansa hakee ja identiteettiään pukee jokainen, niin kuin yleensäkin elon virrassa. Eikä tragedioilla ole valitusosoitetta, maailma kulkee omaa tahtiaan ja tietään ja asukkaat koettavat astua sen mukana tai hakea omia polkujaan. Raskaiden kokemusten alla ja kohtalonomaisuuden kourissa kamppailevia henkilöitä tässä määrittää ihanteellisuus, toivo ja sitkeys. Ja valon pilkahduksia on, vaikka raadollisuus repii, vaikka ihmisiin ja järjestelmiin pesiytynyt viha koettelee.

Tarinan matkassa hahmottuvat Euroopan kriisipesäkkeet ja murrokset, henkilökohtainen maailma ja yleisemmin piirretty tilanne: Gdanskin lakko, perhetragedia, pop-idolin höttöinen kiipimätyö, kansallishenki, silmitön väkivalta, pakolaiskohtalot, Berliinin muuri, albaanien ja serbien selkkaukset.

Miten rikkinäinen ja levoton tämä maanosa onkaan? Entä millainen on huominen, millaiseksi käy voimien tasapaino? Onko maailmassa vihan rinnalla riittävästi toivoa? Loppuluku valaa hienoista toiveikkuutta kerrotun ylle.

Romaani on puhutteleva ja mukaansa ottava. Maanosan tila, erittely ja kuvaus vievät kertomusta määrätietoisesti. Lyhykäisyys rytmittää tarinaa, aiheen vaihdokset herättelevät. Hengähdykset tulevat luontaisetuina, panevat miettimään juuri kerrottua. Mutta aivan kauttaaltaan tarinan kaari ei kestä ryhdissään. Hetkittäin suvannot samentavat kirkasta kulkua. Laukeaminen, lankeaminen paikoilleen ei vie eteenpäin.

Kirjailijana Emma Puikkonen on harjaantunut ja tarkkakatseinen. Kielen rikkaus ei ole itsetarkoituksellinen, sanottavan vivahteita on säädellysti tarjolla. Lukijan eteen muotoutuu lähihistorian ja nykyisyyden pohjalta ajatuksia herättelevä kuva. Väriä on riittämiin, mielenkiinto säilyy läpi romaanin. Pääosin itsenäisistä jaksoista kasvaa kokonaisrakennelma, jota ehkä kannattaa katsoa vähän kauempaa, myös ajallisesti, huomenna.

Matti Saurama

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat