x

Finlandia-ehdokkaassa näyttäytyy moniongelmainen Eurooppa

Kuva: Lehtikuva/Vesa Moilanen
Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet on yksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta. Palkinto jaetaan tulevana torstaina.

Aina ei tiedä, onko selittämisestä apua. Onko puhe pitkän, eeppisen proosan rinnakkaisista ratkaisuista kuten fragmenttitekniikka, episodisuus, modernit rakenteet vain puolustelua, selviytymiskeino, ehkä kampittava kompastuskivi. Vai onko väittely turhaa, miksi kinastella moisesta?

Katkelmien käyttö – mitä olikaan novellistiikka (lyhyt tarina) ennen romaania – on tunnetusti vanha ratkaisu, sen taitajat suuria mestareita. Rakenteita on keksitty aina ja hyvä tarina kantaa, kelpo tarinankertoja osaa työnsä. Liekö niin, että kyse on yksin kirjallisesta taiteesta, jossa tarina nappaa ja ravistelee, kieli kutoo, kietoo ja sädehtii, rakenne muovaa ja kannattelee.

KIRJAT

Emma Puikkonen:

Eurooppalaiset unet

WSOY 2016, 179 s.

Onhan näet niin, että yhtä lailla terävän lyhyt kuin mutkikkaan pitkä muoto ei sellaisenaan takaa onnistunutta lopputulosta. Automaatiksi muodosta ei ole, taikasana merkittävän teoksen synnyttämiselle on aivan jotain muuta.

Iskevää ja turhiin tuhlailematonta kerrontaa

Emma Puikkonen on iskevä ja turhiin tuhlailematon kirjoittaja. Hänen  Finlandia-ehdokkaaksi valitussa ”Eurooppalaiset unet” -romaanissaan tarina vie ja hengittää, pienet ohimenevät korosteet näkyvät ja näyttävät, kieli on kohdallaan. Romaanin jaksot, moduulit, liittyvät kuin huomaamatta toisiinsa, viittaukset yhdistävät lukuja harkiten.

Henkilöt elävät kuka kurimuksessa, kuka harhaisessa nousuhuumassa, kuka vieraassa ympäristössä, kuka suurten mullistusten puristuksessa.

Paikkaansa hakee ja identiteettiään pukee jokainen, niin kuin yleensäkin elon virrassa. Eikä tragedioilla ole valitusosoitetta, maailma kulkee omaa tahtiaan ja tietään ja asukkaat koettavat astua sen mukana tai hakea omia polkujaan. Raskaiden kokemusten alla ja kohtalonomaisuuden kourissa kamppailevia henkilöitä tässä määrittää ihanteellisuus, toivo ja sitkeys. Ja valon pilkahduksia on, vaikka raadollisuus repii, vaikka ihmisiin ja järjestelmiin pesiytynyt viha koettelee.

Tarinan matkassa hahmottuvat Euroopan kriisipesäkkeet ja murrokset, henkilökohtainen maailma ja yleisemmin piirretty tilanne: Gdanskin lakko, perhetragedia, pop-idolin höttöinen kiipimätyö, kansallishenki, silmitön väkivalta, pakolaiskohtalot, Berliinin muuri, albaanien ja serbien selkkaukset.

Miten rikkinäinen ja levoton tämä maanosa onkaan? Entä millainen on huominen, millaiseksi käy voimien tasapaino? Onko maailmassa vihan rinnalla riittävästi toivoa? Loppuluku valaa hienoista toiveikkuutta kerrotun ylle.

Romaani on puhutteleva ja mukaansa ottava. Maanosan tila, erittely ja kuvaus vievät kertomusta määrätietoisesti. Lyhykäisyys rytmittää tarinaa, aiheen vaihdokset herättelevät. Hengähdykset tulevat luontaisetuina, panevat miettimään juuri kerrottua. Mutta aivan kauttaaltaan tarinan kaari ei kestä ryhdissään. Hetkittäin suvannot samentavat kirkasta kulkua. Laukeaminen, lankeaminen paikoilleen ei vie eteenpäin.

Kirjailijana Emma Puikkonen on harjaantunut ja tarkkakatseinen. Kielen rikkaus ei ole itsetarkoituksellinen, sanottavan vivahteita on säädellysti tarjolla. Lukijan eteen muotoutuu lähihistorian ja nykyisyyden pohjalta ajatuksia herättelevä kuva. Väriä on riittämiin, mielenkiinto säilyy läpi romaanin. Pääosin itsenäisistä jaksoista kasvaa kokonaisrakennelma, jota ehkä kannattaa katsoa vähän kauempaa, myös ajallisesti, huomenna.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Dylan vastaanottaa vihdoin Nobel-palkintonsa

Kuva: Lehtikuva

Amerikkalaismuusikko Bob Dylan aikoo viimein vastaanottaa viime vuonna saamansa kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Ruotsin akatemia kertoi keskiviikkona, että palkinto luovutetaan Dylanille viikonloppuna, kun tämä keikkailee Tukholmassa.

– Akatemia luovuttaa Dylanille Nobel-diplomin ja -mitalin ja onnittelee häntä kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittamisesta, akatemian sihteeri Sara Danius kirjoitti akatemian blogissa.

Daniuksen mukaan Dylan ei kuitenkaan pidä viikonloppuna palkinnonsaajilta vaadittavaa Nobel-luentoa. On mahdollista, että Dylan pitää luennon myöhemmin ja se nauhoitetaan.

Varsinaiset Nobel-juhlallisuudet järjestettiin jo joulukuussa. Tuolloin Dylan ilmoitti, ettei pääse paikalle muiden tehtävien vuoksi. Hän kuitenkin painotti kunnioittavansa suuresti Nobel-palkintoa.

10 000 euron Tulenkantaja-palkinto Hanna Weseliuksen esikoisromaanille – ”Kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä”

Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! on voittanut 10 000 euron arvoisen Tulenkantaja-palkinnon Tampereen Vihtorin kirjamessuilla.

Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustama kirjallisuuspalkinto jaettiin nyt viidettä kertaa.

– Alma! on loistavasti kirjoitettu, täynnä kerta kaikkiaan upeita lauseita, kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä ja synnyttää kuvia. Se näyttää eri tavoin, millaista elämä on tänä päivänä, millaista on olla nainen, millaista on olla ihminen, minkälaisessa maailmassa me elämme, Tulenkantaja-tuomariston puheenjohtaja, kirjailija Antti Tuomainen perustelee.

Tulenkantaja-palkinnon tarkoituksena on kiihdyttää suomalaisen kirjallisuuden vientiä ulkomaille. Voittajaksi valitaan kaunokirjallinen teos, joka tuomariston mielestä pärjää parhaiten ulkomaiden markkinoilla, kun sen vientiin panostetaan.

Weselius saa 10 000 euron palkintosumman lisäksi käyttöönsä Tuomaisen asiantuntemuksen kirjallisuusviennissä. Tuomaisen teoksia on julkaistu 28 maassa.

Vuonna 1972 syntynyt Weselius on helsinkiläinen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Hän työskentelee lehtorina Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Weseliuksen Alma! voitti myös viime marraskuussa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Reuhurunoilija Kinnusen ryhdikäs tasaantuminen

Kuva: Kari Hulkko
Tapani Kinnunen (oikealla) "virka-asussaan" Turun kirjamessujen runouspaneelissa 2013. Vierellä kustantajansa Ville Hytönen, kirjailija Reetta Niemelä ja kustantaja Seppo Lahtinen.
KIRJAT

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma

Runoja,63s., Savukeidas

Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.

Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.

Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.

Pysäytyskuviksikin Kinnusen runoja voisi kutsua. Niissä on tehokas päätössäe. Lukijalle tulee mietittävää, kun henkilöt tai henkilö tai tapahtuma saavat yhteenvedon. Ollaan kaukana itsetehoisesta nostatuksesta, runon päätössanat kun eivät ole pakollinen kuittaus tai väkisinmaattu laveri.

Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.

Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.

Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.

Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.

Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.

Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.

Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.

Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.

Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.

Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.

Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.

Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.

”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Ruotsalainen nykykirjailija Torgny Lindgren vieraili Helsingissä 4. maaliskuuta 2009.

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren on kuollut. Asiasta kertoi Ruotsin Akatemia lehdistötiedotteessa torstaina.

Vuonna 1938 syntynyt Lindgren kuuluu Ruotsin kirjallisuuden kärkinimiin. Hänet tunnetaan sekä runoilijana että prosaistina. Lindgreniä pidettiin jopa mahdollisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajana.

Ennen ryhtymistään päätoimiseksi kirjailijaksi Lindgren työskenteli opettajana.

Lindgren julkaisi ensimmäisen runokirjansa vuonna 1965. Varsinaisen kirjallisen läpimurtonsa hän teki kuitenkin 1980-luvulla.

Lindgrenin arvostuksesta Ruotsissa kertoo se, että hänet valittiin Ruotsin Akatemian jäseneksi vuonna 1991.

Torgny Lindgrenin teoksia on käännetty yli 30 kielelle. Suomeksi ovat ilmestyneet muiden muassa Akvaviitti, Muistissa, Taiteilija Klingsor ja Dorén Raamattu.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan sankarina Molière – armoitettu hovinarri ja pilkkakirves

Kuva: Charlotte Estman-Wennström
Lilla Teaternin vuoden 2011 Saituri- toteutuksessa kitupiikki Harpagonia esitti Asko Sarkola (oikealla) vastanäyttelijöinään muun muassa Pekka Strang (vasemmalla) ja Sixten Lundberg.

Kyllähän eräs maailman kuuluisimmista näytelmäkirjoilijoista kohtuullisesti tunnistettiin, mutta olisi enemmänkin saanut tulla.

Helsinkiläinen V-P Salminen kertoo tervehtivänsä visavalintaa ilolla.

”Onkin jo vähän ihmetyttänyt draamakirjallisuuden aliedustus, varsinkin kun rb tiedetään intomieliseksi teatterin ystäväksi. Olen jopa arvellut, josko vielä joskus käynnistyy erillinen Näytelmävisa…

Vain kuusi vuotta Shakespearen kuoleman jälkeen syntyi monsieur Poquelin, myöhemmin Molièren nimellä tunnettu klassikko. Teatterihistorian raskasta sarjaa siis. Itselleni on syntynyt käsitys, että ranskalaisen mestarin leikillisen terävää tekstiä on yllättävän hankala sovitella nykynäyttämöille tuoreella tavalla. Toisin on laita Tšehovin kohdalla – on vaikea kuvitella, miten hänen näytelmistään voisi saada aikaan lattean tai väkinäisen esityksen.

’Saiturin’ olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Silloisia muistiinmerkintöjäni sattuu olemaan tallella, joten laitanpa tähän joitakin nuoren miehen viisasteluja vuodelta 1983:
’Molière on kiinnostava hahmo taiteen politiikan kannalta, tietysti. Ovatko hänen näytelmänsä yhtä kiinnostavia an sich? Parasta Saiturissa on nokkelan kepeä replikointi ja koko hommaa sävyttävä ironia. Harpagon on kieltämättä mainio arkkityyppi.'”

Draaman aliedustuksesta voi vääntää sellaisen selityksen, että monesti ne ovat  hankalia siteerattavia: tiivistä repliikkien vaihtoa, roolinimet esillä, parenteesit vielä kaupan päälle. Oikeastaan vain vähän pidemmät repliikit ja monologit tulevat kyseeseen.

Helsinkiläinen Raila Rinne onlistannut aikajanalle kirjailijan vaiheita.

”Molieren nuoruudessa teatteria pidettiin rahvaanomaisena markkinaviihteenä. Lakia opiskellut nokkela Moliere havaitsi ympärillään asioita, joista kehkeytyi huvittavia tarinoita kerrottaviksi teatterin keinoin. Hän ryhtyi näyttelijäksi vastoin käsityöläisisänsä tahtoa ja liikkui kiertelevien teatteriseurueiden matkassa pitkin poikin Ranskaa. Vuonna 1658 hän palasi Pariisiin oman teatterinsa johtajana.

Tällä välin teatteritaiteen arvostus oli kohonnut, sillä Aurinkokuningas Ludvig XIV oli siihen mieltynyt. Kuningas jopa lahjoitti Molieren seurueelle oman teatterihuoneiston.

Yleisö nautti Molieren komedioista, joissa osoitetaan ihmisten pikkumaisuus ja hienostelu. Toisia pilkkakirves tietysti myös ärsytti, etenkin papistoa.”

Mauri Panhelainenkin tietää kirkonmiesten saaneen Molièrelta kyytiä.

”Moliere aikana ihmisen sielua ja sosiaalisia suhteita sääteli mahtava katolinen kirkko, eivätkä kirjalliset nerotkaan luultavasti olleet vapaita ajan ilmapiiristä. Saituus ei suoraan kuulu perinteisiin kristillisiin kuolemansynteihin, joita ovat Danten ’Jumalaisen näytelmän’ mukaan pahimmasta lievempään päin ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Jokaiseen näistä liittyy joukko katolisen kirkon nimeämiä paheita; epäilemättä saituus kuuluu ahneuden alaisiin synteihin. Molieren näytelmässä tehdään pilaa myös kirkon kaksinaismoraalista.”

* * *

Sirpa Taskinen luonnehtii kirjailijaa osuvalla nykypäivän muotitermillä.

Jean-Baptiste Poquelin oli varsinainen downshiftaaja. Hän syntyi varakkaaseen perheeseen ja valmistui notaariksi. Hän jätti kuitenkin porvarillisen hyvinvoinnin taakseen ryhtyäkseen näyttelijäksi, joka tuolloin oli hädin tuskin kunniallinen ammatti. Nimikin oli syytä muuttaa – olihan katolinen perhe nimennyt hänet Johannes Kastajaksi…

Molière (1622-1673) oivalsi ilmeisesti hyvin olennaisia asioita ihmisistä, kun hänen varsin piruilevat komediansa ovat kestäneet aikaa nämä nelisen sataa vuotta. Omana aikanaan hän onnistui suututtamaan niin aatelistoa kuin porvareitakin, mutta saattoi luottaa Ludvig XIV:n suojelukseen.

Visassa haettu Saituri tuo mieleen ahneita pääomasijoittajia, ja sievisteleviä hupsuja löytyy runsaasti tänäkin päivänä…”

Ulla Vaara on vapautunut Lahden MM-latujen ääreltä näihin kirjallisiin mittelöihin, joissa ei ole väliksi, vetääkö perinteisellä vai vapaalla tyylillä.

”Pihiys on niitä ihmisen inhottavampia piirteitä, siis sellainen itaruus, jota Moliere kuvasi Saituri –näytelmässään. Jean-Baptiste Poquelin, taiteilijanimeltään Moliere, syntyi 1622 Pariisissa, joten hänen syntymästään on viiden vuoden kuluttua kulunut 400 vuotta.

Hän oli näytelmäkirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Menestys alkuun oli heikkoa, mutta kuten tiedämme, Molieren näytelmät ovat olleet satoja vuosia kaikkialla maailmassa suosittuja eikä loppua näy. – – –

Molierelle nimettiin 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen pysyvästi Ranskan akatemian 41. tuoli. Tämä on suurimpia kunnianosoituksia, mitä taitelija kuolemansa jälkeen voi Ranskassa saada.”

Eero Reijonen Espoosta vetää linkkiä vanhempaan visaan.

”Viime kevään rapea visapähkinä, Montataigne, oli enemmän filosofi, vaikka teatterimies hänkin tavallaan oli, ainakin Shakespearen teksteihin vaikuttajana. Commedia dell`arte esitykset vetivät kansaa ja niistä Jean-Baptiste sai hyvät pohjat elämäntyölleen. Moliére alkoi hommiin.

Tragediaa hänkin ensin yritteli, mutta kansa piti hänen mahtipontisuuttaan naurettavana. Moni olisi luovuttanut, mutta hoviverhoilijan poika piti kuosinsa. Hän antoi nykyaikaiselle komedialle suunnan. Sekoittamalla tyylisuuntia. Ja aikalaisiaan.

Hän otti kantaa, pilkkasi pyhiä arvoja, niin pitkälle kuin kaulaansa menettämättämättä pystyi tekemään. Siitä harvinainen taiteilija hän oli, että teki rajua pilkkaa myös itsestään. Nuori vaimo ja hänen siveyttään vahtiva seniili vanha mies. Tunnusmerkit sopivat aikalaisten mukaan hyvin Moliéreen itseensä. ”

* * *

Maijaliisa Mattila heittää hyvän poleemisen epäilyn:

”Harva enää muistaa Saituria, kun kuluttaminen, turhanaikainen kasvu ja tuhlaaminen on virallinen valtakunnanuskonto! Moliére tunsi ihmisluonnon, joka on yhtä koominen ankarassa saituudessa kuin hurjapäisessä tuhlaamisessakin. Edellinen koettelee ihmissuhteita, jälkimmäinen koko planeetan mahdollisuuksia. Mutta ihana vanha teksti on esitetty toistuvasti joulunäytelmänä Tampereen teatterissa ja aina osuu ja uppoaa!

Muinaisella opettajanurallakin Moliéren Saituri oli oppilaiden suosimaa luettavaa.”

Pertti Vuorela on Molèren näytelmiä katsonut monesti.

”Molieren komediat sopivat edelleen hyvin näyttämölle ja erityisesti kesäteatterit suosivat niitä. Saiturin näin Tervasaaren kesäteatterissa Helsingissä viitisen vuotta sitten. Espoossa Hyökyvuoren kesäteatteri puolestaan esitti Tartuffen vuonna 2014. Vanhahtava kieli ei häiritse ja juonen kiemurat vetävät kummasti edelleen, vaikka ihmisluonteen heikkoudet näkyvät selvästi kuten Saiturissa nuukuus ja Tartuffessa tekopyhyys.

Moliere kaatui ’saappaat jalassa’ 51 vuotiaana näyttämölle kesken Luulosairaan neljännen esityksen.”

Niinhän siinä kävi, aikansa downshiftaajalle.

Kiitämme oikeista vastauksista myös tervakoskelaista Ossi Lehtiötä,  jyväskyläläistä Ilpo Pietilää ja hankolaista Juhani Niemeä, joka vetää suoran linjan Pariisin Harpagonista Ankkalinnaan Roopeen. Palkinto Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon 12 sitaatti *

Tässä juhlavuoden toiseen spesiaalitehtävässä on haussa niin rakastettu ja kädenjäljeltään tunnistettava runoilija, ettei sen kummoisempia vihjeitä nyt anneta, etenkin, kun ratkaisuaikaa on liki pari vikkoa.
Siis kuka, mikä kokoelma, mitä muistoja hänestä? Vastaukset visaukon kevätlomailun vuoksi vasta viimeistään 29.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tekisi Tanekin rakkausrunon
mutta kun on
saakelin kylmä kuutamossa
ja kuuma auringossa.

Tehköön kellä on omassa päässä
reservissä,
kuu huonelämpimässä
– ja elohopea jäässä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta