Petri Kekonin uusimman teoksen Ei aikaa/Otid/Notime lähtökohtana on ollut perinteisen tanssiesityksen katsomisprosessin rikkominen. Siis sen, jossa esitys alkaa ja päättyy tiettynä ajankohtana muodostaen ainakin jonkinlaisen esityksellisen kaaren, ja tämän aikavälin katsoja istuu paikallaan esitystä seuraten.

Annikki Alku

Demokraatti

Ei aikaa alkaa kyllä tiettynä ajankohtana, klo 18, mutta on sen jälkeen katkotta käynnissä neljä tuntia. Tänä aikana katsoja saa saapua, viipyä ja poistua, silloin kun haluaa. Tällä tavalla murretaan yhtenäinen ajallinen katsomiskokemus, jolloin jokaisen näkemästä esityksestä tulee ainakin jonkin verran erilainen, eikä olemassa ole kaikille samaa esitysaikaa.

Myös esitystilassa voi liikkua paikasta toiseen ja siten hakea itselleen halutessaan erilaisia näkökulmia esitykseen. Eikä esitystila olekaan mikä tahansa, vaan Malmin lentokentän Hangaari eli lentokoneiden kokoonpanohalli. Pitkä ja korkea halli, jonka suurista ikkunoista laskeva aurinko luo esitykseen aivan oman ”valoshownsa”, on jo sinällään aika huikea esityspaikka.

Myös sen akustiikka ja erityisesti kaiku ovat aivan omaa luokkaansa ja teoksen äänimaailmasta vastaava Antti Nykyri käyttääkin niitä monin tavoin hyväkseen.

VAIKKA ESITYS tapahtuukin osittain lähes koko tilassa, niin suurin osa koreografiasta keskittyy keskelle hallia rakennetulle neljälle eri korkuiselle valkoiselle korokkeelle. Ja vaikka teoksessa koreografin sanoin ei ole alkua eikä loppua, vaan vain eteenpäin vyöryvää liikettä, on siinä kuitenkin selvästi rakenne ja erilaisia jaksoja. Tai ainakin näin minä sen koin sen noin puolentoista tunnin aikana, jonka teosta seurasin.

Esityksessä vuorottelivat soolot sekä kolmen, neljän tai viiden tanssijan jaksot, jotka osittain myös ristesivät keskenään.

Esityksessä ei ole juonta tai muutakaan varsinaista kerronnallista sisältöä. Siinä on kuitenkin paljon pyrkimistä jonnekin ja kamppailua joko yhdessä tai toista vastaan.

Mieleen tulevat joko erilaiset sci fi dystopiat tai kaukaisen menneisyyden fantasiat. Tähän suuntaan viittaa myös Joanna Weckmanin lähes kokonaan mustavalkoinen puvustus, jossa on korsettimaisia yläosia, haarniskamaisia suojia, pitkiä hameita ja takkeja epäsovinnaisesti toisiinsa yhdistettyinä.

MYÖS NYKYRIN tummasävyinen äänimaailma tuo jyrähdyksineen mieleen maailman synnyn tai päättymisen kivivyöryt, maanjäristykset tai tulivuorten purkaukset. Anna Rouhun valot nostavat yksityiskohtia ja tanssijoita esiin, mutta pääsevät enemmän oikeuksiinsa vasta teoksen jälkipuoliskolla auringon painuttua ikkunatason alapuolelle.

Kekonin hyvin fyysinen, välillä jopa akrobaattinen ja vimmainen liikekieli sisältää lähes kaikkea, mutta ei mitään selkeästi johonkin tanssilajiin tai tyyliin yhdistettävää. Se on liikettä liikkeen itsensä vuoksi ihan koko skaalalla hupsuttelevan näköisestä sipsutuksesta voimakkaisiin ja teräviin syöksähdyksiin. Liike on pääosin pystyssä tapahtuvaa ja ennen kaikkea kehon keskiosasta lähtevää yksin tai parityöskentelyä.

Teoksessa on kaksitoista tanssijaa, jotka esiintyvät kolmessa erilaisessa kokoonpanossa. Näin oli ainakin siinä osuudessa, jonka minä näin. Osa heistä on ollut mukana myös muissa Kekonin teoksissa, mutta se ei mitenkään erottele tanssijoita toisistaan. He ovat hyvin tasavahva ja osaava joukko, joka täysillä ja tarkasti aksentoiden ”puhuu samaa liikekieltä”.

Tanssijoiden intensiteetti myös säilyy rikkumattomana avarassa tilassa. Heidän tanssiaan voisi katsella loputtomiin, jopa sen kokonaisen neljä tuntia, jonka esitys on käynnissä. Tosin silloin olisi hyvä, jos tarjolla olisi vilttejä, joihin kääriytyä, sillä jättimäinen halli on viileässä syysillassa aika kylmä.