Perussuomalaisten puoluekokous lähti lapasesta. Vallankumous söi lapsensa. Ei puolue, eikä myöskään Juha Sipilän hallitus kestänyt Jussi Halla-ahon johdolla tapahtunutta täydellistä vyörytystä. Samoin kuin urheilussa, politiikassakin tärkeätä on voitto, mutta ei vastustajan nöyryyttäminen.

Mutta mikä merkillisintä, perussuomalaisten repeämisestä huolimatta Sipilän hallitus pelastui kaatumiselta kuin ihmeen kaupalla. Peruutushallitus perui uhkaavan hallituskriisinkin.

Kaupankäynnissä tuki hallitukselle takasi loikkareille entiset ministerituolit. Menettelystä oli varmuuden vuoksi neuvoteltu jo ennen puoluekokousvalintoja.

Persujen äärinationalistinen siipi siirtyi räksyttämään oppositioon. Loikkarien Uusi vaihtoehto -ryhmä ryhtyi hallituksen sylikoiraksi. Porvarihallituksen kova linja vain vahvistuu.

Tässä tilanteessa SDP:n tulee määrätietoisesti tuoda esille edistyksellisiä, positiivisia ja uskottavia vaihtoehtoja harjoitettavalle politiikalle. Sosialidemokraattien tulee olla eturintamassa taistelussa kansanvallan, ihmisoikeuksien, ihmisten tasa-arvon ja hyvinvointivaltion puolesta. Valitettavasti oikeistolaisen hegemonian vallitessa demareita pyritään päinvastoin työntämään marginaaliin.

Suomessa sosialidemokraatit uhkaavat kuolla vanhuuteen, vaikka paradoksaalista kyllä Wanhat Toverit on puolueen pirtein ja elinvoimaisin osa. Ns. luonnollinen poistuma on kuitenkin suurempi kuin uusien nuorten tulo puolueen toimintaan.

Me vanhat muistelemme kaiholla esimerkiksi 1960- ja 1970-lukujen aikoja, jolloin nuoria rynni SDP:hen ovista ja ikkunoista. Jonkinlaista sosialidemokraattien hegemoniaa elettiin monta vuosikymmentä senkin jälkeen. Kalevi Sorsa oli pääministerinä kaikkiaan kymmenen vuotta, pitempään kuin yksikään toinen sitä ennen tai sen jälkeen.

Sitten tapahtui sellainenkin ihme, että sosialidemokraatteja ruvettiin valitsemaan tasavallan presidenteiksi: Mauno Koivisto 1982-1994, Martti Ahtisaari 1994-2000 ja Tarja Halonen 2000-2012.

Kuvitelkaa, 30 vuotta peräjälkeen sosialidemokraatti tasavallan presidenttinä! Ja ajatelkaa, radikaalina vasemmistolaisena pidetty Tarja Halonen, joka jaksoi puhua ja toimia avoimesti sosialidemokraattisten perusarvojen puolesta, valittiin kaksi kertaa tasavallan presidentiksi!

Tämän päivän oikeistolaisessa ilmapiirissä nämä tosiasiat tuntuvat kaukaiselta unelta ja nykyisinä tavoitteina lähinnä unelmahötöltä.

Mutta niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Politiikan virtaukset muuttuvat joskus hyvinkin nopeasti. Täytyy vain uskoa ja tehdä työtä yhteisten tavoitteiden puolesta.

Harva muistaa, että esimerkiksi “työväen presidentti” Sauli Niinistö lähti vuoden 2006 presidentinvaaliin hyvin vaatimattomista kannatuslukemista, mutta ylsi lopulta lähes tasapäiseen taistoon Tarja Halosen kanssa. Hän sai sitten 2007 eduskuntavaaleissa ennätykselliset 60 000 ääntä, kohosi eduskunnan puhemieheksi ja 2012 tasavallan presidentiksi.

Nyt Sauli Niinistö on suosittu presidentti, mutta se ei saa estää SDP:n ehdokasta menemästä kilpaan hänen ja muiden ehdokkaiden kanssa. SDP:n presidenttiehdokas nimetään syksyllä tarvittaessa jäsenäänestyksen tulokseen perustuen, mutta rohkenen jo tässä vaiheessa kertoa oman mielipiteeni.

SDP:n presidenttiehdokas voisi olla fiksu nainen, SDP:n varapuheenjohtaja, kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta! Hän olisi tosi taitava, tietävä ja tyylikäs presidenttiehdokas.