Kun päätöksenteko uhkaa hiipua vaalikaudet ylittäväksi yksimielisyydeksi, parlamentaarisen areenan ohittavaksi teknokraattiseksi hallinnaksi tai performatiiviseksi vakuutteluksi avoimen ongelmankäsittelyn sijaan, kansalaisilla on keinot palauttaa erimielisyys politiikkaan.

Äänestäjien merkitys kiinni pultattujen asetelmien purkajina on noussut viime vuosina hämmästyttävästi esiin suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Konsensuaalinen päätöksentekokulttuuri ja pienen valtion tarve esiintyä yhdellä äänellä ovat olleet meillä siinä määrin hallitsevia, että tehdyt ratkaisut ovat monesti lipuneet demokraattisen debatin ulottumattomiin.

Kevään 2022 eduskuntakeskustelu Natoon liittymisestä merkitsikin poikkeuksellista käännekohtaa. Päätöksenteon käynnisti nopeasti kääntynyt kansalaismielipide, jota vasten puolueet ja edustajat puntaroivat avoimesti kantojaan.

Myös käsitys Yhdysvaltojen merkityksestä Euroopan ja Suomen turvallisuudelle on laajasti jaettu, vaikka oppositiossa varoitellaan USA-riippuvuuden riskeistä.

KONSENSUS on voimavara kriisioloissa, mutta johtaa helposti näkökentän kaventumiseen. Äänestäjiltä löytyy onneksi jälleen halua haastaa puolueiden yksituumaisuus.

NATOpoll-tutkimushankkeemme tuoreet tulokset osoittavat, että suomalaisten suhtautumisessa Nato-jäsenyyden velvoitteisiin ja etenkin ydinaseisiin vallitsee selvä rako yhtäältä kokoomuksen ja perussuomalaisten ja toisaalta vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajien välillä.

SDP:n kannattajat sijoittuvat punavihreän blokin sijaan välimaastoon. EU:n turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden vahvistaminen hajottaa puolestaan perusporvariblokin ja yhdistää kokoomuksen, SDP:n ja vihreiden kannattajat toisiinsa.

Puolet perussuomalaisista luottaa Yhdysvaltojen kanssa tehtävän puolustusyhteistyön pitävyyteen, kun vasemmistopuolueiden ja vihreiden kannattajista tällä kannalla on vain murto-osa.

Suomalaisten äänestäjien hajautuminen tukee havaintoja Nato-myönteisen konsensuksen heikentymisestä Euroopassa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan neutralisoi Naton ja EU:n roolin turvallisuuden tuottajina, mutta sodan pitkittyminen, Yhdysvaltoihin liittyvät epävarmuudet ja suurvaltapolitiikan nousu lisäävät kysyntää turvallisuuskysymysten uudelleen politisoimiselle.

Turvallisuus ei näyttäydy äänestäjille enää teknisenä, hallinnollisena tai normatiivisesti neutraalina kysymyksenä, vaan avoimen kiistanalaisena poliittisena projektina, joka muokkaa vakiintuneita jakolinjoja.

ON kiinnostavaa seurata, löytyykö puolueilta kanttia vastata äänestäjien keskuudessa ilmenevään vastakkainasetteluun käymällä lähestyvissä eduskuntavaaleissa erimielisyyksiä kaihtamatonta keskustelua esimerkiksi Suomen ilmatorjunnan riittävyydestä, avaruuspuolustuksen riippuvuuksista ja transatlanttisten suhteiden tulevaisuudesta.

Tämä edellyttää ymmärrystä siitä, ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudelleen politisoituminen ei johda turvallisuusuhkiin tai kansallisen yhtenäisyyden murtumiseen, vaan laaja-alaisempaan ratkaisukykyyn ja vakuuttavampiin perusteluihin.

Suomalaiset seuraavat tiiviisti ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiä, joihin halutaan ottaa kantaa myös vaaleissa. Hyvin informoidut kansalaiset ansaitsevat puolueet, joilla on tunnistettavat ulko- ja turvallisuuspolitiikan profiilit. Niiden hiominen voi yllättää sekä puolueet että äänestäjät.

Kirjoittaja on yleisen valtio-opin apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.