Moringin raatilaispari, näyttelijä Taisto Reimaluodon kiteytytti yhden kokemuksensa, Ykspihlajan Työväen Näyttämön Punahukka-esityksen näin: ”Perkeleellisen rallin saitte aikaan.”

Yhtä vaikuttuneita tämän vuoden esityksistä tuntuivat festivaalin tämän vuodenloppukatselmuksessa olevan muutkin raadin jäsenet, ohjaajat Mikko Roiha ja Sirpa Riuttala sekä näyttelijät Kati Outinen ja Tanjalotta Räikkä.

Tuohon innostukseen on helppo yhtyä. Tämän vuoden ohjelmistovalitsija, näyttelijä Jarkko Lahti, oli poiminut 53 festivaalille hakeneen teatterin tai ryhmän joukosta kattauksen, josta todellakin löytyi monta sellaista esitystä, jotka loivat uskoa sille, että teatterilla on tässä maassa valoisa tulevaisuus.

Jarkko Lahdella riitti siinäkin mielessä pätevyyttä valitsijadiktaattorin tehtävään, että hän on itse työväennäyttämön kasvatti. Vitsa on väännetty nuorena Ykspihlajan teatteritalolla, ja YTN:n riveissä Lahti nähtiin monesti myös Mikkelin festivaalilla. Harrastajanäytteleminen päättyi teatterikorkean ovien auettua Lahdelle 2000-luvun alussa, mutta on hänet sen jälkeenkin nähty Näyttämöpäivillä, ohjaajan tehtävissä. Ykspihlajan Työväen Näyttämön riveissä tietty.

Lahti oli kuulemma vähän aprikoinut, voiko hän valita ”kasvattajaseuransa” esitystä tämän vuoden festivaaliohjelmistoon. Nepotismisyytökset saa oitis heittää romukoppaan, sillä Ykspihlajan esitys Punahukka puolusti paikkaansa listalla puhtaasti teatterillisilla ansioillaan.

Kari Hotakaisen KOM-teatterille vuonna 2005 kirjoittama Punahukka sai seuraavana vuonna Pohjoismaiden neuvoston näytelmäpalkinnon, mutta siitä huolimatta sitä on esitetty teattereissamme vähän; KOMin kantaesityksen jälkeen siitä on tehty ammattiteattereissa vain kolme tuotantoa.

Syitä voi vain arvailla, mutta ainakin se on näytelmä, joka vaatii näyttelijöiltään paljon. Puhetta on valtavasti, repliikit ovat timantin kirkkaaksi hiottua hotakaislausetta, nyanssit vaativat herkkävaistoisuutta eivätkä aiheetkaan ihan pieniä ole. Käsittelyssä ovat Neuvostoliiton hajoamisen laajat heijastukset yli rajan, uskoontulemisen mysteeri ja uskonkilvoittelu, suomalaisen avioarjen karikot, perheen sisäiset petokset – ja joukko pienempiä sivujuonteita päälle.

Ykspihlajalaiset selvisivät artikulaatiohaasteesta komeasti, mutta välillä Punahukkaa katsellessa ja ennen kaikkea kuunnellessa tuli mieleen, että kieli vei vähän liikaakin esitystä. Rikkaana pulppuava dialogi ei jättänyt tilaa persoonallisille ohjausratkaisulle, mikä korostui siinä, että ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäen toteutus tapahtui neliskanttisella cat-walkilla yleisön keskellä ilman lavastusta ja merkittävämpää rekvisiittaa.

Mutta kun Hotakaisen teksti imi puoleensa ja näyttelijäseitsikko sen osaavasti tulkitsi, ei ulkoisten ärsykkeiden puuttuminen ja tapahtumien kuljetus puhtaasti verbaliikan varassa mitenkään häirinnyt.

Vielä kerran sisällissotateemoja

Näyttämöpäivillä nähtiin parikin produktiota, jotka käsittelivät vuoden 1918 traagisia tapahtumia ja niiden pitkiä varjoja.

Ylimuonion Urheiluteatterin Ei kyyneltäkään virrannut lähestyi luokkavihan aihetta maanpetturuudesta jatkosodan aikana teloitetun Martta Koskisen kohtalon kautta laventaen esityksensä sukkuloimaan pitkin poikin koko Suomen sisällissodan jälkeistä historiaa. Ehkä vähän ylivoimainen urakka nuorelle teatteriryhmälle, mutta rohkea päänavaus joka tapauksessa.

Turkulainen Jo-Jo-teatteri otti lähtökohdakseen paikallisnäkökulman – esityskieltä myöten. Vahvalla Turun murteella esitetty Suden nälkä kertoi Turun punakaartin naiskomppanian vaiheista vallankumousyrityksen syövereissä. Näytelmän nimi juontuu tietysti Ilmari Kiannon mieltäkääntävästä, eräänlaiseen etniseen puhdistukseen kiihottavasta kirjoituksesta, joka vaati kaikkia ”punaisia susinarttuja” ja ”ryssän morsiamia” pantavaksi teloituskomppanian eteen.

Jo-Jo-teatterin vahva punakaartilaisensemble: Nanne Pyrhönen, Noora Happonen, Jenni Ali-Keskikylä, Eeli Hallikainen ja Karoliina Illi.

Sara Koirasen ja Vilja Lehtosen yhdessä ohjaaman Suden nälän alkupuoli kulki varsin samankaltaisia dramaturgisia latuja kuin pirkanmaalaisten tehtaantyttöjen kapinakohtaloista kertoneen Anneli Kannon Veriruusut näyttämösovituksissa. Saimme seurata turkulaisen kangaskutomon työläisnaisten arkea iloineen ja suruineen, kasvua työväenaatteeseen ja viimein radikalisoitumista kapinatielle.

Jo-Jo-teatterin esitys alkoi hakeutua omille poluilleen toisella puoliskollaan, jolloin se hyvin koskettavasti seuraili päähenkilöidensä vaiheita sodan jälkiselvittelyissä. Jotkut joutuivat  suoraan teloittajien eteen, toiset vankileirihelvettiin, yksi sivuun kaarteista jäänyt suri ystäviään kotioloissa.

Jo-Jo-teatterin esityksessä parasta oli vahva kollektiivinen tekeminen, mikä istui käsiteltyyn aiheeseen hyvin. Myös näyttelijöiden yhdessä luoma teollisuustyön perkussiivinen äänimaailma teki vaikutuksen, samoin ”housukaartilaiseksi”  ryhtymisen kuvaus muotiesityksen glitter-estetiikalla ja audiovisuaalisella maisemalla.

Näin Suden nälästä kasvoi lopulta hyvin vaikuttava tunnekokemus, joka liittyi pitäväksi lenkiksi sisällissodan muistovuoden poikimien hienojen teatteriproduktioiden ketjuun.

Työväen Näyttämöpäivien perinteisessä yleisöäänestyksessä festivaalin parhaasta esityksestä Jo-Jo-teatterin esitys sijoittui kakkoseksi. Voitto meni jälleen kerran kotiedun siivittämänä Mikkelin poikateatterille, jonka tämänvuotinen proggis kantoi nimeä Pelkompleksi.