Kysymyshän on laajasti ottaen yritysten yhteiskuntavastuusta. Se, että liike-elämän edustajat kokevat moitteen loukkaavaksi, kertoo siitä, että nämä puhujat ovat ainakin osittain omaksuneet käsityksen siitä, että yritysten pitäisi toimia vastuullisesti. Vasta-argumentoinnissaan he pyrkivätkin todistelemaan yrityksen kannattavuuden jo sinänsä edustavan yhteiskuntavastuuta. Edelleen he väittävät vain kannattavien yritysten turvaavan työpaikat ja veronmaksun. Heille kannattavuusväite on näin käytettynä ideologisen kategorinen. On vain yhdellä mystisellä tasolla kannattavia. Näin siitä huolimatta, että päivälehdetkin kertovat kannattavuudesta prosenttiosuutena liikevaihdosta tai pääomantuottoprosenttina. Kannattavuus esiintyy siis eritasoisena riippuen monesta asiasta. Henkilökuntaa ei tämän opin mukaan kuitenkaan palkata yhteiskuntavastuun kantamiseksi, vaan tuotannon arvon luomiseksi. Näin väittämällä halutaan torjua kaikki vaatimukset yritysten lisävelvoitteiden kantamiseksi. Voittojen käyttö muuhun kuin omistajien itsekkäisiin ja lyhyen tähtäimen tarkoitukseen ei tule kysymykseen. Nykyinen talousideologia ei edes tunnista sidosryhmien oikeuksia yritysten tuottoon.

Pieni osa kriitikoista julisti suoraan oppia omistajien yksinomaisesta päätösvallasta ja oikeudesta yrityksen tuottoon, voiton maksimoinnista ja omistajien omaisuusarvon kartuttamisesta liiketoiminnan ainoana tarkoituksena. Tämän asian puolesta on vuosikymmenet puhunut Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos. Todetessaan sen, minkä pääministeri sanoi, hän ei siis muuta kuin vahvisti markkinafundamentalistien puolustamat samat asiat ajat sitten vallitsevaksi käytännöksi. Tämän opin seuraamusten osoittaminen näyttäytyi opin soveltajille kiusallisena.

Markkinafundalismi valtasi porvarillisen ajattelun ja liike-elämän johdon jo 1990-luvulla ja globalisaatio voimisti sen vaikutusta ja teki pääomaliikkeistä arkipäiväisiä ja toimivia painostuskeinoja. Pääoma pyrkii hyödyntämään yhteiskuntien kehityseroja, lainsäädännön puutteita, heikkoa kansalaisyhteiskuntaa ja heikkoa sääntelyä. Tällaiset pääomaliikkeet ovat hävittäneet Suomestakin useita teollisuudenaloja. Tätä toimintamallia ei voi pitää yhteiskuntavastuullisena. Toiminnan siirto halpatyön hyödyntämiseksi ei tarjoa mitään sen tilalle tuotantoa menettävälle maalle ja työttömiksi joutuville. Sitä perustellaan usein väitteellä, että tuotannon siirtyminen muualle on turvannut edes pienen osan säilymisen Suomessa. Monille aloille ei ole jäänyt sitä pientäkään osaa. Tämä kehityslinja on käynnissä koko ajan. Se näkyy Kaipolan tehtaiden ja Lahden bussitehtaan lopetuksessa. Oppi sinänsä tarkoittaa voiton maksimointia ja omistaja-arvon maksimaalista nostamista. Kysymys ei ole kannattavuudesta sinänsä, vaan sen tavoittelusta kaikin keinoin jopa tutkimus- ja kehittämispanosten kustannuksella samoin kuin usein kaiken tulevaisuuteen tähtäävää ja varautuvaa toimintaa laiminlyömällä. Julkisen toimijan rooli tki-investoinneissa on tärkeä. Tästä kertoo vasta käynnistynyt Business Finlandin hanke, jolla yritetään saada suuryritykset satsaamaan toiminnan kehittämiseen. Tarvittava tulevaisuussuuntautunut toiminta ei siis näytä syntyvän kovinkaan omaehtoisesti.

Työntekijöistä huolehtiminen on suurissa yrityksissä vakiintunutta hyvinä aikoina, mutta huonoina aikoina ei juuri erityisiä toimia asian eteen ole. Äärimmäisiä vastakkaisia esimerkkejä työntekijöistä huolehtimisesta löytyy Suomessakin siivousalalta, telakoilta, ravintoloista, rakennusalalta ja marjanpoiminnasta. Näillä aloilla huolehtiminen on muuttunut taloudelliseksi riistoksi ja vapauden riistoksi. Näitä ilmiöitä on käsitelty julkisuudessa viimeaikoina monestikin. Näistä piittaamatta nuo elinkeinoelämän gurut opettavat pääministeriä uskomaan, että kapitalismiin kuuluu täydellinen huolenpito työntekijän hyvinvoinnista. Kaikissa näissä tapauksissa on päävastuu pääurakoitsijalla ja hankinnasta vastaavilla julkisilla toimijoilla, siis kunnianarvoisilla suomalaisilla yrityksillä ja jopa kunnilla.

Yhteiskuntavastuuta ei sisällytetty mihinkään yritysten koronatukeen. Yleisillä verovaroilla nämä aikanaan maksetaan. Sidosryhmien oikeus tuloksen jakoon on tunnistamaton kysymys. Kuitenkin suuri osa kaikesta yritysten arvonmuodostuksesta syntyy työntekijöiden työn ohella kehittyneen liiketoimintaympäristön ansiosta. Osa yhteiskunnan panostuksesta tulee tutkimus- ja kehittämistoiminnan tukemisesta ja innovaatioiden luonnista. Kun nyt ollaan lisäämässä työttömille velvollisuuksia hakea töitä, vastaavia velvoitteita ei säädetä työnantajille tarjota työtä. Eläkeputken lopettamishankkeet tuovat myös esiin erityisen tarpeen huolehtia ikääntyvistä työttömiksi joutuvista henkilöistä. Nähtäväksi jää kenen kannettavaksi tässä tapauksessa huoli työntekijöiden hyvinvoinnista jää. Elinkeinoelämän pyrkimykset ovat olleet sääntelyn purkamista lobbauksella, painostuksella ja toimipaikan siirtouhkauksilla.

Kilpailutilanteen varmistamiseksi tarvittaisiin paljon nykyistä enemmän toimia. Fuusiot, yritysostot, yritysten yhteistyö ja markkinoiden jakotoimet luovat entistä enemmän monopoleja ja oligopoleja, joiden turvin voidaan hankkia jättivoittoja. Tätäkään kannattavuuden lisäystä ei haluta rajoittaa, vaikka kysymys on yhteiskunnallisesta edusta. Kilpailuvirasto näytti heränneen Mehiläisen ja Pihlajalinnan yrityskaupan kohdalla ja esittää sen kieltämistä. Samaan aikaan tapahtuvan Altian ja pohjoismaisen viinafirman fuusion ei katsottu synnyttävän hallitsevaa markkina-asemaa ja monopolivoittoja. Asian periaatteellinen puoli on siis tiedossa, päätökset vain ovat ristiriitaisia.

Tietovuodot ovat paljastaneet, että maailman rikkaat ja suuryritykset mukaan lukien pienemmätkin käyttävät valtavirtaisesti veroparatiisiyhtiöitä verotuksen välttämiseen ja kiertämiseen. Suomenkin kohdalla vuosittaiset veromenetykset arvioidaan yli miljardiksi euroksi. Suomalaisilla pörssiyhtiöillä on useita sataa lipastoyhtiötä näillä vyöhykkeillä. Nämä yhtiöt eivät harjoita itsenäistä liiketoimintaa. Ne ovat rahansiirtoa ja tulojen pimitystä varten. Viimeinen tietovuoto USA:n talousrikollisuutta tutkivasta virastosta kertoo, että rahanpesuun osallistuu tuhansia toimijoita. Arveluttavia ja suorastaan rikollisia rahanpesua sisältäviä rahansiirtoja tekevät maailman johtavat pankit, mukaan lukien Suomessa toimivat pankit. Arviot näiden volyymista liikkuvat tuhansissa miljardeissa euroissa. Yhteiskuntavastuun suuret kysymykset liittyvät näihin yritysten veronkiertoon ja pankkien suorastaan rikolliseen toimintaan. Rikkaiden ja yritysten verotus on lobattu alhaiseksi, aukkoiseksi, kierrettäväksi ja välteltäväksi. Tulojen muunto pääomatuloiksi, listaamattomien yhtiöiden poikkeukselliset verohelpotukset, vakuutuskirjekuoret, osinkotulojen verojen välttäminen hallintarekisterien kautta, yhtiöketjutukset ja veroparatiisit turvaavat rikkaille suuria etuoikeuksia. Näiden veroetujen suuruusluokka on miljardeissa euroissa. Markkinafundamentalismin nimiin vannovat katsovat, että yhteiskuntavastuuksi riittää nykyinen työllistäminen ja helpotetut verot. Markkinafundamentalismin suuri puolustaja ja ääriesimerkki on USA:n presidentti, joka ei vuosiin ole maksanut veroja, paitsi yhtenä vuonna 750 dollaria veroja. Tämä kiinteistömoguli kieltäytyy verotietojensa julkistamisesta, vaikka näillä tiedoilla on suuri yhteiskunnallinen merkitys etenkin, kun hänellä väitetään olevan yli 400 miljoonan dollarin henkilökohtaiset velat. Velkoja pystyy tässä tilanteessa vaikuttamaan koko suurvallan politiikkaan. Trumpin puolesta täytyy kuitenkin sanoa, ettei hän koskaan ole suonut ajatustakaan yhteiskuntavastuun periaatteille.

Kilpailukyvyn, jolla tarkoitetaan vain hintakilpailukykyä, tarjoaminen ensisijaiseksi keskusteluaiheeksi yritysten yhteiskuntavastuun sijaan edustaa suurten ongelmien välttelyä. Kilpailukyvyn suuret ongelmat ovat tulleet siitä, kun yritykset ovat jättäneet tutkimuksen, kehittämisen ja innovoinnin vähäiselle panostukselle. Pääoman puhemiehet tarkoittavat, että hintakilpailukyvyn nimissä palkkoja täytyy pitää kurissa, alentaa ja siirtää lisää työnantajan sosiaaliturvaan liittyviä velvoitteita työntekijöille. Näitä siirtoja on viime vuosikymmeninä tehty jo useita.

Omistajan vastuulla oleva yrityksen kehittämisen vaativa panostus, toiminta ja osaaminen jätetään keskustelun ulkopuolelle. Näiden kysymysten käsittelyn tasapuolistamiseksi tarvittaisiin yrityksiin demokraattisia käytäntöjä, joilla turvattaisiin muillekin työntekijöille ja sidosryhmille sanavalta eikä vain veroparatiiseissa toimiville yrityksiä omistaville sijoitusyhtiöille. Todellista yhteiskuntavastuuta edustaa sellainen liiketoiminnan johtaminen, jossa otetaan huomioon sidostyhmien etua pitkällä tähtäimellä ja sijoitetaan valtaosa voitoista tulevaisuutta turvaaviin investointeihin. Kun nyt voitot menevät omistajille, ne menevät finanssisijoituksiin, osakkeisiin, kiinteistöihin, johdannaisiin, kultaan ja erilaisiin spekulatiivisiin vedonlyönninkaltaisiin rahoitusoperaatioihin ja veroparatiiseihin.

Tällä kirjoituksella olen laajentanut pääministeri Marinin sanomisista syntynyttä keskustelua ja avartanut siinä esiintyneiden Marinin kriitikoiden esittämien ideologisten väittämien merkityksiä.

Veikko Räntilä on Ajatuspaja Tampere -ryhmän jäsen