Viime päivinä on käynyt syvällisestä sporttijournalistista, jos on osannut todeta, että nyt on kyse pitkäjänteisen työn hedelmästä. Ajatuksessa ei ole muuta vikaa, kuin että se on uupelo itsestäänselvyys. Mitään sarjaa ei voiteta vahingossa koskaan. Futikseemme huulirasvan lailla voimaa sivelevä MIFK:n menestys on ennen muuta osoitus pääsarjamme hyvinvoinnista. Joku voisi pitää miniatyyriyhteisön pärjäämistä merkkinä päinvastaisesta. Saahan sitä erehtyä.

Sarjafutiksemme siunaus on se, että se on aika heikkolaatuista. Asia maalautuu osin maajoukkueraunioiden taustaa vasten. Lippulaivamme Varpusparvi (sic!) ja Palloliiton johto ovat pitäneet fanejaan ikuisessa nälänhädässä ja lopulta jopa pilkkanaan. Siksi Talentin noin 32-vuotiaassa maajoukkuesielussa kuoli jotain Reykjavikin hävyttömässä yössä. Ihan viimeistään se kuihtui uikuttaen kasaan Ratinan pelonsekaisesta paniikkipallosta. Liki loputtoman ymmärtämisen, toivomisen, selittelemisen ja puolustamisen eetos tuli tiensä päähän.

Veikkausliiga taas paahtaa baanalla, olkoon vaikka hiekkainen ja mutkikas. Sillä ei ole Suomessa turboahtiminaan rahakkaita ja laatutyötä tekeviä pieniä suuria seuroja mallia Rosenborg, Kööpenhamina tai Basel. Ehei, Klubista ei vain ole. Tilanteessa on kuitenkin paradoksaalisesti aihio, ja enemmänkin, sille, että Veikkausliiga alkaa kiihtyvästi kiinnostaa, kehittyä, voida kauttaaltaan hyvin ja lopulta menestyä Euroopassa. Vaikka/koska sarjan taso on heikko, se on myös tasainen eli kiinnostava.

Liigaseurojen suuri määrä on perusteltu, vaikka se heikentää väliaikaisesti pelin ja pelaajien kokonaistasoa. Unohdetaan ainakin 10 vuodeksi erilaiset rahalliset ja maanosalliset europyyteet. Onneksi urheilu elää tunteista ja tunteet paikallisuudesta. Lokaali pesee globaalin. Tunteet ovat urheilun kokonaisuuden – pelaamisen, seuraamisen ja talouden – korkeaoktaanista polttoainetta. Meidän kylän poikia asetetaan naapuripitäjän (jürgen)kloppeja vastaan. Jännitteiseksi pingotetun tunteiden miinakentän lomaan on mahdollista virittää myös rahamaailman ansalangat, bisnes.

Tärkeää on, että isot perinnekaupungit ovat liigassa. Siksi oli hienoa, että JJK nousi – ja vielä nuorillaan ja sama pätee Ilvekseen. Sama ei toki päde MIFK:hon, joka taas on symboli sille, että koko Suomi futaa. Myös tulista karsintaansa pelaavat Turun jengit kuuluvat kumpikin liigakartalle, HJK ja HIFK samoin. Cityjen (kröhöm) derbyt kehräävät hyvää koko lajille.

Veikkausliiga on ollut viime vuodet tuloksellisesti ja pelillisesti tasainen. MIFK:n prosessi on noin kymmenvuotinen. SJK toi karmit kaulassa kokonaisen maakunnan ja otti melkein heti kultaa. Toisaalta heidän kaarensa on ollut ja on vastedeskin vakaa ja hyvin ympäristöön ankkuroitunut. Valakarien tapa rakentaa palloilua on parempi, kuin valavuorten, ja viittaan tällä vain urheiluun. Ikihissijengi, RoPS, on pelannut pari kautta etelän kiusaksi mainiosti. Ilveksen jo mainitsikin. HJK ei pääse mestaroimaan missään mielessä. Kolmena viime vuotta ja kolme eri mestaria. Vielä kun saataisiin liigaan Haka, MyPa ja seurat Porista ja Oulusta!

Liigakudelman leviäminen tarkoittaa sitäkin, että aivan parhaat ampaisevat yhä rivakammin Euroopan akatemioihin ja kotimaan avauksissa kuhisee nuoria. Samalla seuraikonit palaavat liesusta kotitiluksilleen uran viime vuosiksi osoittaen janttereille ammattilaiselämän edellytyksiä ja nostavat pelaamallakin lajin tasoa. Parhaassa peli-iässä olevat miehet, joiden taidot eivät riitä edes Ruotsiin, mutta jotka eivät elä liigan taksvärkkikorvauksilla, panostavat ajoissa siviilielämään. Sarjasta muotoutuu enemmän broilereiden ja tunkiolta väistyvien palkintokukkojen yhteinen leikki.

Merkitsevää ja ilahduttavaa on se, että kiekossa on juuri sama iso tendenssi. SM-liigaa on laajennettu monena kautena, eivätkä Vaasa, Kouvola ja Mikkeli eivät vain horjahtele parempiensa jaloissa, vaan menevät täydestä. Samassa melskeessä Jokerit karkasi polttamaan itään miljoonia ja pari muuta suurseuraa riutuu muuten vain. Areena on apposen auki yllätysmestareille, joita on 5–7 vuoden aikana nähtykin.

Mitä sitten, että futiksen puolella pelin tempo säksätä samaa tikitakaa kuin Bundesliigassa tai La Ligassa? Ketä se jaksaa potuttaa, jos liigassa ei pelaa pysyvästi erikkarlssoneita ja patricklaineita eikä Tikikään karvaa enää takaa? Yleisö ei ripustaudu pelin absoluuttiseen laatuun, kunhan se ei nyt mitään suofutista ole, vaan sitä viihdyttää omaleimaisen pelitavan lisäksi vain oman joukkueen taso suhteessa muihin: Ankkalinna vs. Hanhivaara, toki Sorsakyläkin.

Riittävän kauas jäiselle ulapalle tai horisontittomalle nurmelle tsiigatessa tajuaa, että ensin on otettava tarkoituksella kaksi askelta taakse, jotta voi pyrähtää monta eteenpäin. Ollaan jonkin aikaa rohkean rauhassa tasaisen huonoja. Logiikka ei toimi Leijonilla, eikä Tipuilla, koska niiden kilpa on kansojen välistä. Kalpa-Jukurit -pelin taktistelussa tai Pelicansin ja KooKoon uusklassikossa se taas toimii niin hyvin, että on miltei ainoa mahdollisuus. Oleellista on se fiilis, mikä on Kisapuiston traditiontuoksuisessa syyskuun illassa tai Harjun makkarakojulla, kun JJK johtaa KuPSia puoliajalla 2-0 M. Mannisen ja S. Leppäsen osumilla.