Näin ollen minulla ei ollut minkäänlaisia ahdistavia tai positiivisen nostalgisiakaan odotuksia Valtteri Raekallion luomasta immersiivisestä kokonaistaideteoksesta Elämän koulu Kaisaniemen ala-asteella Helsingissä.

Teoksen pääasiallisena näyttämönä ovat selvästi hyvin hoidetun, vanhan ja perinteisen koulurakennuksen ylin viides ja neljäs kerros. Jo portaiden kiipeäminen vanhoilla komeilla huonekaluilla kalustettujen porrasaulojen kautta kohti esitystiloina toimivia käytäviä siirsi katsojan jonkinlaisen toiseen, ajattomaan todellisuuteen. Olimme pimeässä räntäsateisessa illassa, hämärähköissä käytävissä yhtä aikaa sekä nykyisyydessä että tapahtuma-ajan ei niin kovin kaukaisessa menneisyydessä.

Esitys ei kuitenkaan erityisesti kuvita teosta, sen verran pitkälle abstrahoitua sen liikekieli on. Toki ilmaisusta, eleistä ja liikkeistä tunnistaa aiheen, sen aiheuttaman tuskan ja ahdistuksen, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kuin myös ryhmässä passiivisena mukana olemisen tuoman turvallisuuden tai joukkovoiman kiihkon.

Henkilökohtaihisia kokemuksia

Kaksiosainen teos alkaa viidennen kerroksen käytävällä, jossa Liisa Smolanderin ja Mikael Loposen pianolla nelikätisesti ja komeasti soittaman Igor Stravinskyn Kevätuhrin ykkösosan rytmittämänä katsoja ”tutustuu” Kallion ilmaisutaidon lukion ja Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksen yhdeksän tanssijan esittämiin oppilaisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin.

Sen jälkeen Mirva Mäkisen ja Eero Vesterisen esittämät opettajat ohjaavat katsojat kahteen luokkaan ja kukin saa omat kuulokkeet. Tästä eteenpäin jokaisen katsojan kokema esitys on omanlainen ja henkilökohtainen.

Kuulokkeiden tekstiä kuunnellen katsoja voi vaellella kahden kerroksen väliä seuraamassa tanssijoiden pääasiassa yksinään tekemiä osuuksia niin käytävillä kuin portaikoissa. Tai jäädä vaikka istumaan luokkaan ja keskittyä pelkkään tekstiin. Ainoa yhteinen asia on jokaisen noutaminen yksitellen kahdenkeskiseen kontaktiin tanssijan kanssa kuuntelemaan Röngän kertomuksen ainoan positiivisen tarinan.

Tosin tämäkin kokemus on yksilöllinen riippuen siitä, kenen kanssa, millaisessa kontaktissa ja missä tarinan kuulokkeistaan kuuntelee. Minulle kokemus nuoren tanssijatytön kanssa portaikon nurkassa vastakkain intensiivisessä katsekontaktissa paikallaan hiljaa seisten oli miellyttävä ja lämminhenkinen.

Elämän koulu on jokaiselle katsojalle erilainen riippuen hänen koulunkäyntihistoriastaan ja odotuksistaan. Ja se mielestäni on esityksen tarkoituskin. Tanssijoiden pehmeäenerginen liikkuminen ja toiminnan luontevuus sulautuu saumatta niin tilaan kuin yleisön joukkoon. Vaikka jokainen on selvästi oma persoonallisuutensa, kukaan ei nouse toista merkittävämmäksi. Myöskin ammattitanssijat Mäkinen ja Vesterinen, jotka minä mielsin aikuisiksi entisiksi koulukiusatuiksi, ovat osa tasaveroista esiintyjäjoukkoa.

Esitys käsittelee kovaa, tuskallista ja valitettavan ajankohtaista aihetta, mutta tekee sen sävykkään pehmeästi ja ylenmääräistä osoittelua tai provosointia välttäen. Väkivaltaisinta on kuulokkeista kuuluva teksti, joka välillä on yhteneväinen ja välillä vahvassakin ristiriidassa tanssin kanssa riippuen siitä, mitä ja ketä juuri sillä hetkellä katsoo.

On sitten kokemusta koulukiusaamisesta tai ei, tämä Elämän koulu kannattaa kokea. Ja mieluummin tanssijoita seuraten kuin pelkkään tekstiin keskittyen. Aiheestaan huolimatta esitys jättää tunnelmallisen, lämpimän ja tulevaisuuteen positiivisesti katsovan jäljen, kuten sen päättävä osuus Finlandia-hymnistäkin.