tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Jake Nyman Cohenista: Liian suuret saappaat täytettäväksi

Kuva: AFP PHOTO / JOEL SAGET
Jake Nymanin mielestä Leonard Cohenin suuria saappaita on hankala täyttää.

Pitkän linjan musiikkitoimittaja Jake Nyman oli aamulla yllättynyt kuullessaan Leonard Cohenin kuolemasta. Nymanin mukaan 82-vuoden ikä on tuolla alalla kuitenkin kunnioitettava luku.

– Kuolinsyytä ei ole ilmoitettu. Cohen lopetti röökinpolton muutama vuosi sitten. Hän oli kyllä kova pössyttelijä, että olisihan kuolema sen seurausta. Vaikea sanoa, hän arvelee.

Nymanin oma ura on linkittynyt vahvasti Coheniin. Nymanin oma ura käynnistyi radio-ohjelmalla Cohenista vuonna 1972.

– Tein kaikkien aikojen ensimmäisen radio-ohjelmani Cohenista. Sen jälkeen on tullut seurattua tarkkaan miehen uraa.

Cohen esiintyi mielellään Suomessa. Hän esiintyi täällä seitsemän kertaa, viimeisin esiintyminen oli nelisen vuotta sitten Töölön jalkapallostadionilla. Nyman itse näki Cohenin Suomessa kaksi kertaa, ensimmäisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 1985.

– Suomalainen yleisö rakasti häntä, ja hän huomasi sen.
Nymanin mukaan Cohenin mystinen vetovoima saattaa piillä alakuloisuudessa.

– Tekisi mieli sanoa, että masennus, koska se on yksi teema, josta hän lauloi. Sävellykset toki ovat mollivoittoisia, mutta olihan hän esiintyjänä hirveän karismaattinen. Kun hän esiintyi, niin kaikki söivät hänen kädestään.
Naistenmiehenäkin tunnettu Cohen oli erityisesti naisten suosiossa.
Nymanin mukaan Cohenin suuria saappaita ei ole helppo täyttää.

– Täytyyhän hänen musiikilla olla jatkumoa, koska monet lauluntekijät ovat vaikuttuneet hänen musiikista. En silti tiedä ketään kuka voisi hypätä niihin saappaisiin. Hän ja ne tekstit, tulkinta ja tunnelma olivat niin ainutlaatuisia.

Tuomas Keränen

 

Yli kuutenakymmenenä juhannuksena esiintynyt Eino Grön työväentaloista: ”Niissä on tavannut varmasti hengenheimolaisia”

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Eino Grön osallistui vuonna 1958 Tervakosken juhannukseen. Se oli hänen ensimmäinen suuri juhannusesiintymisensä. Grön oli tehnyt esikoisalbuminsa juuri keväällä.

– Oli tosi isot juhlat, väkeä oli tuhansittain. Oli aika jännittävää.

Tapahtumaa juonsi Jukka Virtanen. Bändissä soittivat Esa Katajavuori ja Otto Donner. Helsinkiläinen bändi tuntui pienen pitäjän pojasta isolta. Oli nuoren ihmisen uudet kokemukset, muuta ei tarvittu.

Kolmea kesää aiemmin Grön kuuli ensimmäistä kertaa Olavi Virtaa livenä. Silloin hän ei vielä aavistanut, että heidän välilleen syttyisi Virran kuolemaan asti kestänyt ystävyys.

– Se oli hieno juttu nuorelle, jonka laulajanura vasta orasti. Olavi Virta oli mun idolini. Sain häneltä hienoja vinkkejä.

Grön on ollut esiintymässä yli kuutenakymmenentenä juhannuksena. Joku aatto on jäänyt väliin, mutta silloinkin hän on esiintynyt juhannuspäivänä. Tänä juhannusaattona Grön esiintyy Valkeakoskella pitkän perinteen juhannustansseissa Apianniemessä.

Työväentaloissa Grön on kokenut olonsa kotoisaksi. Hän voitti iskelmälaulun Suomen mestaruuskilpailutkin vuonna 1958 Helsingin työväentalolla. Vuotta aiemmin hän oli osallistunut Porin työväentalolla Toivo Kärjen luotsaamiin maakunnallisiin iskelmälaulukilpailuihin. Grön voitti kilpailun, ja Kärki kannusti jatkamaan.

– Työväentalot ovat olleet minulle luontaisia huvipaikkoja. Niissä on tavannut varmasti hengenheimolaisia.

Olavi Virta oli mun idolini. Sain häneltä hienoja vinkkejä.

Grön on esiintynyt useita kertoja presidentti Martti Ahtisaarelle. Se on ollut molemminpuolinen ilo.

– Oli hieno olla mukana avajaistilaisuudessa hänen lähtiessään presidentinvaaleihin ehdokkaaksi, Grön tunnelmoi.

He ovat olleet yhdessä myös golfaamassa. Kerrankin he lähtivät suoraan Kultarannasta Turkuun pelaamaan. Kilpailua tärkeämpää on ollut kuitenkin yhdessäolo.

– Meillä on hyvin lämmin ystävyyssuhde. Ahtisaari on myös vaatimaton ja hänen kanssaan on helppo keskustella.

Gröniä harmittaa, että he ehtivät tapaamaan vain harvoin. Yksi mieleenpainuvista esiintymisistä Ahtisaarelle on ollut presidentinlinnassa Argentiinan presidentin vierailun yhteydessä.

Todella hienoinan muistoina ovat myös mukanaolo Martti Ahtisaaren ja presidentti Tarja Halosen seurueissa Naganon ja Salt Lake Cityn olympialaisissa.

Lue koko Eino Grönin laaja haastattelu torstain 22. kesäkuuta Demokraatista.

Keskustelua aiheesta

Ulkoilmaooppera keskellä Helsinkiä tarjoaa tuulahduksen kansalliseeposten aarteistosta

Laura Pyrrö ja Matias Haakana ovat mainion kamarioopperaesityksen Savitri ja Satyavan.

 

Säveltäjä Gustav Holstin ooppera ”Savitrin” tarina on säveltäjän itsensä Intian kansalliseepoksesta muokkaama. Holstin musiikissa on osoittelevan yksinkertaistavia piirteitä. Tyyli on tällaiseen yhteyteen mitä sopivin, taiteellisen konstailun häivääkään ei ole. Lopputulos on kamarioopperaa onnistuneimmillaan.

Teos esitetään Helsingin yliopiston Snellmania-rakennuksen vehreässä siimeksessä, piha-aukiolla. Tunnelma on keskittynyt ja rikkumaton. Otollinen ympäristö toimii säveltäjän toiveiden mukaisesti. Ooppera on harvinaisuus, jollaisia ei usein kohtaa.

MUSIIKKI

Helsingin yliopiston Snellmania-puisto

Gustav Holst: Savitri

Libretto Gustav Holst – Ohjaus Juulia Tapola – Rooleissa Laura Pyrrö, Jouni Kokora, Matias Haakana; Naiskvartetti Kaari-ensemble; Kamariorkesteri 

Ooppera kertoo rakastuneen pariskunnan tarinan. Kaunis Savitri kuulee kuoleman äänen. Suuri noutaja on tullut hakemaan Savitrin miestä, Satyavania. Lohduton Savitri pyytää päästä saattamaan tätä.

Kuolema, Yama, ei moiseen ole tottunut ja yllätettynä antaa vaimolle luvan yhdellä ehdolla: vaimo ei saa pyytää miestään takaisin elävien kirjoihin.

Savitri on kuitenkin sitkeä ja ovela ja Satyavan saa lopulta henkensä takaisin.

Ehyt kokonaisuus

Esityksessä on kolme solistia, soitinyhtye koostuu kahden viulun, pianon ja sitarin ryhmästä. Naiskvartetti laulaa solistien taustalla.

Kokonaisuus on harmoninen, keskittynyt kertomus etenee jännitettä luoden, musiikki värittää tarinan käänteitä. Solisteille on moni-ilmeistä laulettavaa ja henkilöiden kohtaloiden seuraaminen on riittävän kiinnostavaa.

Esityksessä taistellaan niin surua kuin pelkoa ja uhkaa vastaan. Onni odottaa lopussa, mutta ei kuorrutu heppoisena. Intialainen tarinaperine, tapa muokata juonta toteutuu eheästi. Melodramaattisuus kuuluu asiaan.

Juulia Tapolan ohjaus osuu niin esittäjien kuin tarinankin osalta pikku kultasuoneen. Yksityiskohtia on harkiten, terä ja tarkkuus kohdallaan. Tunnelma on tiivis, esitys paneutuva. Oopperassa on luontevaa täyteläisyyttä huolimatta materiaalin niukkuudesta.

Solistit Laura Pyrrö, Jouni Kokora ja Matias Haakana lauloivat selkeästi artikuloiden. Tarinasta sai selvää, mikä tällaisessa pienoistaideteoksessa on kullanarvoista.  Äänet olivat kunnossa, esitystä täydensi naiskvartetin puhdas, hymnimäinen laulu peesaa hillittynä. Muusikkoryhmä hoiti luotettavasti tehtävänsä oopperan keskeisenä elementtinä.

Saisiko tällaista tuottaa?

Mitä, jos tällaista esitystraditiota ei vaalittaisi? Että vain suuret massat, vyöryvät kuulija-armeijat, mahtava pauhu ja koneiston ylikierrokset saisivat tilaa. Ja että vain suurten povi- ja takataskujen tyhjyys olisi merkittävä odotusarvo, rahanarvo arvoista keskeisin? Hui hai!

Yksinkertaistettu markkinamaailma ei liene maailmassa yksinvaltiaan asemassa, vai onko?

Savitrista on nähtävänä Snellmania-puistossa (Snellmaninkatu 14) vielä kaksi esitystä, maanantaina 19.6. klo 19 ja tiistaina 20.6. klo 19.

 

Matti Saurama

 

Keskustelua aiheesta

Urkuyö ja aaria -festivaali: Espoon lämpimässä iltayössä kylmiäkin väreitä

Paulina Fred oli yksi FIBO Playersin torstaisen Urkuyö ja aaria -festivaalin kirkkokonsertin hienoista solisteista.

Espoon Urkuyö ja aaria -festivaali saa olla aina tarkkana, että musiikki ”kärkihankkeena” ei jää muiden pyrintöjen jalkoihin.

Ajautuminen kyytipojaksi (-tytöksi) jollekin muulle asialle voi olla yllättävän lähellä. Hyvää haluavat monet muutkin kuin vain itse musiikki ja sen tekijät ja kuulijat. Niin nannakkaa musiikki on!

Espoon tuomiokirkon illassa barokin ohella vahvassa osassa oli reformaation aika. Kaunista, koskettavaa sekä hyvinkin traagista kuultavaa.

Konsertin keskittynyt tunnelma ei harhautunut silityskuivaksi puristettuun puhtauteen, kireyteen. Siitä erityinen kiitos sopraanosolistille ja muusikoille.

Reformaatio Englannissa Henrik VIII:n malliin

Amerikkalaisen Libby Larsenin ”Try Me Good King” -laulusarja esittelee Englannin kuningas Henrik VIII:n kovaluontoisuuden. Kuuden vaimon kohtalot olivat toinen toisensa jälkeen kammottavia. Uskonnolla oli vain välinearvo, tarpeen kuninkaalle.

MUSIIKKI

Urkuyö ja aaria -festivaali

Try me Good King – reformaation monet kasvot

Pia Freund sopraano – FIBO Players: Pauliina Fred traverso ja nokkahuilu, Louna Hosia sello, Petteri Pitko cembalo ja urut 

Teoksessa äänessä oli kukin kuningatar vuorollaan, kirjoitettujen dokumenttien pohjalta. Henrik VIII:n ylläpitämä rujo todellisuus ei ohittanut ketään heistä.

Tarkkavaistoinen Larsen oli kyennyt lataamaan teososiin luonnetta vaimojen persoonien pohjalta huolimatta kuninkaan valitseman ratkaisun toistumisesta lähes aina samansuuntaisena.

Laulusarja soi persoonallisia värejä, hengästynyttä kiihkeyttä ja uhkaa vaimosta vaimoon, kuolemasta kuolemaan.

Vanhan musiikin edustajiksi konserttiin oli valikoitu Diderik Buxtehuden ”Singet dem Herrn” -kantaattikatkelma, ”Piae Cantiones” -kokoelman ”Aetas carmen melodiae” -laulu sekä Lutherin alun perin säveltämä ”Ein feste Burg ist unser Gott” Hans Leo Hasslerin toisintona. Soitinosuuksien hienouksia saatiin enemmänkin mm. William Byrdin ja Buxtehuden käsialanäyttein.

Tulkintojen rikkaus kukoisti sävyjen ja musiikillisten pienhiukkasten kesäisenä vivahdekimppuna. Muusikoiden keskinäinen yhteys ja kuuntelemisen taito oli ihailtavaa. Pauliina Fred, Louna Hosia ja Petteri Pitko ovat taitava ja luotettava solistijoukko, musikaalisuus monipuolisessa, jalostuneessa muodossa.

Pia Freundin sopraanossa on äänen lujuutta ja kirkkautta sekä soinnin laaja-alaisuutta ja ilmaisukykyä monien tyylien ja aikakausien musiikkia ajatellen.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Voimallista vokaalitaidetta Luther-oopperassa

Kuva: Pietari Purovaara
Aki Alamikkotervo (oikealla) on Kari Tikan Luther-oopperan vaikuttava Saatana. Solistikumppanina kuvan kohtauksessa laulaa Hannu Jurmu.

Vuonna 2000 ensi-iltansa saanut Luther-ooppera koki uudestisyntymän Espoon Urkuyö ja aaria -festivaalin tämänvuotisessa avajaiskonsertissa. Tapiolan kirkko tulvi kuulijoita, suosio oli uuden tulemisen myötä edelleen suuri.

Teos on säveltäjälleen varsin henkilökohtainen. Tämä kertoo oopperan luonteesta paljon. Usko on keskeisellä sijalla, armo, kilvoittelu, kamppailu ja houkutukset, etsintä ja epäily alaotsikoita.

Voimankäyttö ja kamppailun tuntemukset täyttivät kirkkosalin sellaisella rajuudella että solistien sanottava oli jäädä vaskien ja lyömäsoitinten jylinän alle. Musiikki sykkii tuimana ja toisteisena, lähes hypnoottista tehoa hakien. Kari Tikan säveltäjäpersoonassa on runsaasti kiintoisia piirteitä, joiden olisi toivonut nyt saavan tilaa kuultua enemmän.

OOPPERA

Urkuyö ja aaria -festivaali

Kari Tikka: Luther

Libretto Kari Tikka, Jussi Tapola  ̶  Ohjaus Juulia Tapola  ̶  Musiikinjohto Erkki Lasonpalo  ̶ Visualisointi Juulia Tapola, Anna Kontek, Suvi Saari  ̶  Valaistus Topias Toppinen  ̶ Koreografia Magda Timonen  ̶  Kuoromestari Tatu Erkkilä  ̶  Rooleissa Elja Puukko, Emriikka Salonen, Aki Alamikkotervo, Hannu Jurmu, Alina Koivula, Jussi Merikanto, Hugo Laine; Luther-kuoro, E-ensemble

Tikan säveltäjäpaletista olisin poiminut lisää soinnin värikylläisyyttä ja sävyjen ainutlaatuista hienosäätöä. Kabaree-ripaus oli esimerkki tyylitajun pettämättömyydestä. Orkesterisatsin monipuolinen käsityötaito tekijällä on hyppysissään. Aidot Martti Lutherin virret on hyvä veto yleisöä laulattamassa.

Olen vapaa! – Valtakunnankiroukseen!

Vetovoimaa ei Luther-oopperasta puutu. Se lähes kaatuu päälle tavoitellessaan kuulijaansa. Tunnelma on tummasävyinen, ahdistava ja pakottava, kuin kiusausten ja rangaistusten karnevaali. Ristiriitoja on: olla vapaa, joutua valtakunnankiroukseen.

Ohjaaja Juulia Tapolan tehtävänä oli täyttää alttarialueen hankala tila. Lava tuli hyödynnetyksi jotenkuten, kohtaukset jäsentyivät vaivoin. Henkilöohjaus näytti olleen työläs. Mikä lie alkusyy, mutta roolihahmot eivät oikeastaan Aki Alamikkotervon Saatanaa lukuunottamatta kohonneet satuttaviksi, Elja Puukon esittämä Martin roolikin eteni vähän vaimeasti.

Isoin tekijä lienee ollut libreton luonne. Luther-ooppera on kuin eräänlainen kuvaelmien, kohtausten kronologinen kulkue.

Tikan oopperaa voisikin kutsua myös oratorioksi. Alun perin oratorio tarkoitti rukoushuonetta, mikä istuisi hyvin tämän oopperan rakenteeseen ja henkeen. Oratoriota hallitsee inhimillisiä tunteita kuvaileva tyyli ja toisaalta vahva dialogi kuten on laita tässaäkin. Ja mitä, oireellisesti (!) oratorion juuret ovat lujasti vastauskonpuhdistuksessa!

Henkilöistä Aki Alamikkotervon pahuksen (?) hyvä Saatana (ja muut roolit) olivat toimiva kontrasti Martti Lutherin kipuilevalle hahmolle. Koetteleva ja rienaava ote elävöitti kohtaukset. Sointuisa tenori kajahti voimallisena. Elja Puukon Marttia hallitsi sisäisen kamppailun komentojärjestys kliseitä myöten. Lyyrisen baritonin sävy ja juohea notkeus on nautinnollista kuunneltavaa. Hannu Jurmu Lutherin ystävänä lauloi liki pidäkkeettä, tenorin kestävyys oli koetuksella.

Emriikka Salonen (sopraano) Martin vaimona Käthenä ja Alina Koivula (sopraano) tämän ystävättärenä Avena täyttivät niin laulun kuin roolien osalta paikkansa oivallisesti. Jussi Merikanto tulevaisuuden teologina jäi turhan taka-alalle, baritoni vaille tosinäytön paikkoja. Hugo Laine Lutherin poikana oli sykähdyttävän aito. Tanssijat tarjosivat periliturgisia ja viettelevän elastisia liikeharsotuksia.

Erkki Lasonpalo oli osaava ja empaattinen, norjasti laajan näyttämön orkestereineen, kuororyhmineen, solisteineen hallitseva johtomies.

Matti Saurama

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta