Muistan joskus, kun työhön liittyvässä koulutuksessa kerrottiin, että on neljänlaisia työtehtäviä: tärkeitä ja kiireellisiä, vähemmän tärkeitä ja kiireellisiä, tärkeitä ja vähemmän kiireellisiä ja vähemmän tärkeitä, vähemmän kiireellisiä tehtäviä.

Idea oli tietysti saada työntekijä priorisoimaan niitä tärkeitä tehtäviä, olivat ne sitten kiireellisiä tai vähemmän kiireellisiä.

Aivan samalla jaolla voidaan hahmottaa ulkopoliittisia päätöksiä ja toimia.

Hyvää onneakin tarvittiin. Silti näen Suomen pikaliittymisen olleen ennen kaikkea eduskuntapuolueiden ja virkakoneiston yhteinen onnistuminen sekä poliittisessa juoksutuksessa että sen vaatimassa valtavassa määrässä taustatyötä.

Suomen liittyminen Natoon ei kuitenkaan ole käytännössä valmis niin kauan, kun pari autoritaarista valtionjohtajaa roikottaa Ruotsia teknisesti puolustusliiton ulkopuolella.

Vaikka joissain rivien välissä onkin ollut havaittavissa vahingoniloa Ruotsin kohtelusta, on tämä vain ja ainoastaan huono tilanne Suomelle.

Ruotsin tilanteen taustalla nähdään osin ihan oikeutetustikin maan arvopohjainen toimintatapa myös ulkopolitiikassa.

Suomalaisesta, olosuhteiden pakottamasta ääripragmaattisesta lähtökohdasta ulkopolitiikkaan Ruotsin aktiivinen ja suuriääninen toiminta maailman omatuntona tuntui turhalta tai kadehdittavalta, näkökulmasta riippuen.

IHMISOIKEUDET ja demokratian puolustaminen ovat ulkopolitiikassa niitä tärkeitä, mutta monen valtion luokittelussa yleensä vähemmän kiireellisiä asioita.

Rutiinien ja lyhyemmän aikavälin tulipalojen sammuttelu vie helposti huomion muilta, aivan kuten tavallisissa työtehtävissäkin.

Silti pitkäjänteinen ja järjestelmällinen toiminta demokratian edistämiseksi on olennaisen tärkeää.

Tämä kun alkaa jossain vaiheessa vaikuttaa myös päälle kaatuviin kriiseihin.

Voi miettiä, että ainakin EU-maa Unkarin kohdalla olisi tiukempi demokratiasta kiinnipitäminen joskus aiemmin voinutkin ehkä muuttaa jotain nykytilanteesta. Vanha kansa puhui siitä, miten taakseen jättämänsä voi löytää edestään.

VENÄJÄLLEKIN ainakin jotkut yrittivät aikanaan demokratiaa viedä sekä rakentaa, mutta Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä puhuttaessa voi lainata maan entistä pääministeriä Viktor Tšernomyrdiniä:

– Ja vaikka yritetään parasta, käy kuten aina.

Mutta ei Venäjän epädemokraattisuus ja väkivaltaisuus mikään vääjäämättömyys ole, vaikka monet niin haluavatkin nyt ajatella. Tie nykyisestä tilanteesta parempaan on toki kaikkine menneisyyden rasituksineen pitkä ja äärimmäisen hankala.

Mutta jos sitä ei pidetä edes mahdollisena, on sen umpikujan päässä vielä jotain nykyistä ikävämpää.

ÄÄRIMMÄISEN tärkeitä, mutta sivuun jääviä, ”ei tällä viikolla” päälle kaatuvia asioita ulkopolitiikassa riittää paljonkin.

Päällimmäisenä on ilmastokriisi, joka seurauksineen tulee koettelemaan ihmiskuntaa joko kovalla tai vielä kovemmalla kädellä.

Afrikka valtavine väestöineen, Kiinan pyrkimys maailman ykkösvallaksi, tekoälyn murros taloudessa ja informaatioympäristössä ja monet jatkuvasti kytevät kriisipesäkkeet ovat kaikki asioita, joihin pitäisi pystyä myös keskittymään.

Juuri nyt Euroopassa aika – ja myös rahat – menevät Venäjän synnyttämän laajan ja pitkäkestoisen turvallisuuskriisin hallintaan.

Mutta siihen panostamisen välttämättömyys ei valitettavasti tee näistä muista haasteista yhtään sen vähemmän uhkaavia. Jos vaan mahdollista, olisi niitä hyvä käsitellä jo nyt, kun ne eivät ole vielä kaatuneet päälle.