Pääministeri Petteri Orpolta (kok) kysyttiin hänen ensimmäisellä pääministerin haastattelutunnillaan Ylellä myös Venäjän tapahtumista, erityisesti palkkasotilasryhmä Wagnerista.

Orpo sanoi pitävänsä Wagnerin sekasortoista tilannetta vakavana uhkana Suomelle. Taustalla kysymyksessä oli Wagner-taustaisen uusnatsiverkoston jäsenen Jan Petrovskin äskeinen kiinniotto Suomessa.

Olen Suomeen kohdistuvan uhan suuruusluokasta eri mieltä Orpon kanssa. Totta kai väkivaltaan tottuneet ääriajattelijat aggressiivisessa naapurimaassa ovat mahdollinen, mutta eivät vakava uhka.

EN USKO, että Orpokaan oikeasti pitää Wagneria tai sen sotilaita vakavana uhkana meille. Toki on aina myös muistettava, että valtiojohdolla on, ja pitää olla, enemmän tietoa asioista. Tämä arvosteluni saattaa siis olla perusteetontakin.

Uskoakseni Orpo halusi tällä määrittelyllä korostaa sitä, miten vakavasti hän suhtautuu tilanteeseen. Siinä ei ole mitään väärää. Muu Orpon analyysi Venäjän sisäisestä tilasta ja tilanteesta oli hyvin pätevää.

Mutta “vakavan uhan” julistamiseen tuli vauhkoilun makua. Sävytarkkuuden vaatimustaso on tällaisissa asioissa hyvin korkealla.

Vuoden 2022 lopulla Orpo ja jotkut muutkin kokoomuspoliitikot loikkasivat tekemään perusteettoman suuria johtopäätöksiä Puolaan tipahtaneesta ohjuksesta.

Kyse oli maalistaan harhautuneesta Ukrainan ilmatorjuntaohjuksesta, vaikka ensimmäinen tulkinta olikin, että Venäjän ohjus oli osunut Nato-maahan. Silloisessa suomalaispoliitikkojen reagoinnissa oli jo vahvemmin vauhkoilun makua.

PRESIDENTTI Sauli Niinistö on virkakautensa aikana näyttänyt vakaalta ja harkitsevalta, ja sitä hän on tosiaan melkein aina ollutkin.

Venäjä-suhteen vaaliminen on kuitenkin saanut hänet välillä sanomaan ja tekemään asioita, jotka ainakin jälkiviisauden valossa vaikuttavat liioittelulta.

Vuonna 2014 presidentti kutsui puoluejohtajat luokseen ja käytännössä kielsi Nato-jäsenyyden käsittelyn tulevan kevään eduskuntavaalien kampanjoinnissa.

Kun Hollanti aikoinaan paljasti Suomen auttaneen omalla BUK-ohjuksellaan tehdyllä kokeella heidän MH17-tutkimuksiaan, järjesti presidentti salamannopeasti tiedotustilaisuuden asiasta ja ärisi Hollannille asian paljastamisesta.

Vielä hurjempi tapaus oli, kun Niinistö 2017 yltyi vaalitentissä syyttämään Turvallisuuskomiteaa trollauksesta. Niinistön vahva asema sai muutkin ehdokkaat myötäilemään hänen kantaansa, että salamurhat eivät missään tapauksessa voisi olla Venäjän vaikuttamistoiminnan repertuaarissa. Tässä tapauksessa oli jo vahvaa vauhkoilun makua.

Yhteistä näille Niinistön ulostuloille on se, että ne ovat liittyneet vähintäänkin hyvin suureen varovaisuuteen Venäjän takia. Nyt tarve varovaisuuteen on kaiken tapahtuneen myötä melko lailla hävinnyt.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana välillä vaihtuneessakin valtiojohdossa näyttää olevan enemmänkin taipumusta liioitella reaktioiden suuruutta ja kovuutta.

KÄYNNISSÄ oleva presidentinvaalikamppailu tulee suurella todennäköisyydellä sisältämään suurta vauhkoilua eri ehdokkaiden kannattajilta.

Tämähän ei ole uutta. Muistan itsekin 1980-luvun alussa jonkun julistaneen koulunpihalla suurella varmuudella – varmaan kotoaan kuulemansa – väitteen, että jos Mauno Koivisto valitaan presidentiksi, Suomen sosialisointi alkaa heti.

Tässä asiassa voi jokainen tehdä oman osansa ja käydä vaaleista asiallista ja asiapohjaista keskustelua. Äänestäjän kannattaa kuitenkin pitää silmällä ehdokkaita siitä, onko näiden paineensieto kunnossa.

Venäjä yrittää tulevinakin vuosina varmasti kaikenlaista ja vauhkoiluun ei ole varaa. Esimerkiksi laajamittaisen maahantulon käyttäminen aseena perustuu osaltaan juuri sen aiheuttamaan tunnemyrskyyn.

Johtavien poliitikkojen tarkkuus, harkinta ja varovaisuus ovat keskeisiä asioista pienen maan turvallisuuden kannalta. Niitä saamme äänestäjinä punnita presidenttiehdokkailta seuraavien kuukausien aikana.