Kaikkeen tottuu on klisee, koska se on niin toistuvasti totta. Se tottuminen vain sisältää jo odotuksen uudesta muutoksesta, sillä toisen ikikliseen mukaan vain muutos on pysyvää.

Muistan elävästi Venäjän suurhyökkäyksen helmikuussa 2022 herättämät tunteet: järkytyksen, pelon, päättäväisyyden, epävarmuuden, huolen.

Muistan senkin, kun rintaa puristava epävarmuus hellitti pikkuhiljaa, kun ukrainalaiset menestyivät hyökkääjän torjumisessa.

Muistan miten olin yksi niistä monista, joiden Nato-kanta liikahti niissä hetkissä kannattamisen puolelle. Ukrainalaisten taistelu ja Joe Bidenin presidenttiys antoivat meille mahdollisuuden hakea ja päästä jäseniksi.

Eikä kannattamiseni sieltä ole mihinkään sen jälkeen liikkunut, vaikka Natokin on nyt jotain muuta mihin liityimme.

Muistan senkin, miten hyökkäys, sotarikokset ja meihinkin ulottuva vihamielinen toiminta muuttivat suhtautumistani Venäjään.

Historian pyörät toki murskaavat alleen tärkeämpiäkin asioita kuin minun Venäjä-suhteeni. Trumpin toiminnan muuttamaa suhdettani Yhdysvaltoihin sulattelen edelleen.

NYT OLEN TOTTUNUT siihen, että vieressämme on aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta, joka haluaa väkisin meidät valtapiiriinsä.

Olen tottunut myös siihen, että olemme Naton jäseniä, ydinaseineen kaikkineen. Olen tottunut sotaan Euroopassa, kiinni olevaan itärajaan ja leikkausten keskellä rajusti kasvaviin puolustusmäärärahoihin.

Vähän huonommin olen tottunut siihen, että meidän pitää yrittää olla mieliksi Valkoisen talon öykkärille, säätää ihmisoikeuksia loukkaavia käännytyslakeja ja tehdä tiivistä yhteistyötä Gazassa tuhoa ja kuolemaa kylvävän Israelin hallituksen kanssa.

Mutta tottunut olen, kuitenkin.

NYT NÄYTTÄISI olevan käynnistymässä se aika, kun pitäisi muutosten myötä tarkastella uusia tottumisen kohteita.

Vanhoista tottumisista ei ikävä kyllä kaikista pääse eroon. Venäjän uhka ja vihamieliset toimet meitä kohtaan eivät ole katoamassa mihinkään.

Mutta Venäjä-suhdetta tässä kuitenkin ollaan muuttamassa. Se kun on edellytys rauhan saamiselle Ukrainaan. Sen takia hirmuhallitsijoillekin soitetaan kiistanalaisia puheluita.

Taas pitää muuttaa suhtautumista tilanteeseen.

Historiankirjojen rauhansopimuksia on helppo tarkastella ajallisen etäisyyden päästä. Lyhyet maininnat “rauhanehtojen kovuudesta” tai “tehdyistä myönnytyksistä” eivät tunnu isoilta asioilta.

Ne tuntuvat aivan muulta vasta silloin, kun ne tulevat lähelle.

Putinin Venäjä suostuu vain sellaiseen sopimukseen, jossa saavuttaa asioita hyökkäyksellään.

Jos ja kun aseet Ukrainassa saadaan jossain vaiheessa vaikenemaan, ovat ehdot sille meidän näkökulmastamme taatusti suuria tai valtavia vääryyksiä.

Nyt kun Kreml saa tukea pyrkimyksilleen Valkoisesta talosta, ehdot ovat vielä huonommat.

PIAN EDESSÄMME voi olla eristyksestä ainakin jossain määrin päästetty, mutta edelleen meille vaarallinen Venäjä.

Siellä on myös demokraattista Eurooppaa ja laajemminkin vapaata maailmaa milloin tahansa presidenttinsä oikkujen takia selkäänpuukottava Yhdysvallat.

Näiden tukemana riesanamme on lisäksi Eurooppaa hajottavien ja heikentävien äärivoimien jatkuva nousu politiikassa.

PRESIDENTTIMME aktiivisuus ja näkyvä asema kansainvälisessä politiikassa tekevät Suomesta enemmän osallisen kuin mihin olemme takavuosina tottuneet.

Joudumme ottamaan kantaa monessa asiassa ja ennen kaikkea toimimaan.

Olemme tottuneet luottamaan siihen, että konsensus kantaa ja EU:nkin järjestelmä toimii. Nyt se ei ehkä enää riitä, kun tempo on liian kova nykyisille resursseille ja instituutioille.

Niin monen asian ollessa liikkeellä oman poliittisen järjestelmämme normit ja rakenteet ovat lujilla.

Perustuslakimme ei täydellisesti taivu epävakaisiin poikkeusoloihin, ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan työnjaossa on sekoilun vaaroja.

VALTIOJOHDON marssijärjestyksen pitää olla erikseen sovittu ja selkeä.

Uutta perustuslakia emme tähän hätään pysty säätämään, mutta jostain on kaivettava nykyistä paremmat resurssit kriisien hoitoon sekä pääministerille että presidentille.

Näillä päättäjillämme täytyy olla ympärillään riittävästi osaamista ja asiantuntijavoimaa hoitamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Heidän täytyy pystyä pitämään toisensa ja meidät kansalaiset ajan tasalla.

Suomessa pitää tottua hoitamaan monia asioita uudella tavalla.