Kiitän entistä yhteisöäni menneistä vuosista ylitsevuotavan iloisesti, vaikka sen taustalla vellovat valtapelit saivat minut melkein jättämään leikin kesken. Kirjoitan vitsikkään päivityksen, jossa pyydän nettiuhkailijoitani ilmoittamaan etukäteen mahdollisesta erityisruokavaliostaan tullessaan kylään, kun internetin natsit uhkasivat tulla ovelleni ”opettamaan suvakille tapoja”.

Tosiasiassa kävelin kuukauden turvasumutin taskussani ja hädin tuskin poistuin kotoani, koska minua pelotti. Jokaisen jakamani onnenhetken takana on tragedia.

Jaan sosiaalisessa mediassa muitakin asioita. Mielipiteitä. Ne ovat kuitenkin usein harkittuja loppuun asti, sillä jakamalla keskeneräisiä ajatuksia, olisin haavoittuvaisempi. Samalla kuitenkin suljen oven jo etukäteen monelta hedelmälliseltä keskustelulta ja uudelta oppimismahdollisuudelta.

Mitä jos kertoisin sosiaalisessa mediassa vain vastoinkäymisistäni? Siitä, kun tein töissä tyhmän virheen ja tunsin itseni huonoksi ja epäpäteväksi. Sillä yleensä saan töissä paljon onnistumisen kokemuksia. Siitä, kuinka söin taas tosi epäterveellisesti ja repsahdin myös tupakkalakosta. Olin jo elänyt terveellisesti ja esimerkillisesti monta kuukautta. Siitä, kuinka menetin yöunet vihapostien takia.

Samaan aikaan voimaannun päivittäin positiivisista viesteistä tutuilta ja tuntemattomilta. Jokaisen jakamani tragedian takana olisi kuitenkin onni.

Uudenvuodenlupaukseni on kerrankin uskaltaa olla haavoittuvainen. Haluan uskaltaa rikkoa täydellisen tarinani silloin tällöin ja altistaa itseni muullekin, kuin teflonista tehdyille valmiille ajatuksille.

Onni tuntuu onnelta juuri silloin, kun sen vastaparina on myös niitä huonompia hetkiä.